Varjoliekki
Kirjoittaja: Koivu
Varjoliekki loikoili Sadeturkin kanssa sotureiden pesän edustalla. Oli auringonlaskun aika, ja harmaa naaras söi rastasta hänen vieressään. Kermanvärinen kolli ei pysynyt enää laskuissa, miten mones ateria tämä oli naaraalla tänään. Soturi katseli vierestä, miten hänen kumppaninsa söi tyytyväisen oloisena. Hetkeksi hänen katseensa vaelsi muualle leiriin, kunnes kolli vajosi omiin ajatuksiinsa, kuten oli tapana käydä.
Varjoliekki ei ollut voinut olla huomaamatta Sadeturkin poikkeavaa käytöstä viime aikoina. Etenkään, kun se oli jatkunut jo kauemmin. Jostain syystä Sadeturkki söi nykyään huomattavasti enemmän kuin aikaisemmin. Aina jos kollilta jäi vähänkin ruoantähteitä jäljelle aterioinnin jälkeen, oli naaras enemmän kuin mielellään syömässä kaiken loppuun. Ei sillä, etteikö Varjoliekki olisi ollut vain iloinen, että ruoka oli taas alkanut maistua naaraalle kunnolla sen jälkeen, mitä Lokkimieli oli tälle neljäsosakuita sitten tehnyt. Oli vain hyvä, että naarassoturi oli saanut painonsa takaisin – ja vähän enemmänkin. Varjoliekki oli pannut merkille, että lisääntynyt syöminen näkyi jo Sadeturkin mahassakin.
Kolli ei kuitenkaan ollut huolissaan siitä. Sitä paitsi oli täysin järkevää syödä vähän ylimääräistä lehtokatoa varten. Lehtisade olisi nimittäin ohi hetkessä, jolloin koittaisivat taas rankemmat ajat, kun riistaa ei riittäisi kylliksi kaikille. Laihtuminen pahentaisi palelemistakin. Kolli pohti, että ehkä hänen täytyisi itsekin yrittää hiukan lihottaa ennen lehtikatoa. Hän inhosi sitä, kun keho paleli kauttaaltaan.
Se, mikä sai Varjoliekin huolestumaan kumppanistaan oli kuitenkin tämän uupunut olemus. Sadeturkki oli ottanut paljon pidempiä päiväunia viime päivinä, kuin mitä tällä oli tapana. Kuitenkin siitä huolimatta naaras vaikutti yhtä väsyneeltä läpi päivän. Varjoliekki ei tiennyt, oliko se jokin mielialaan liittyvä asia vai saattoiko Sadeturkki olla sairastunut. Hän tarkkaili kumppaniaan hyvin tarkasti siksi, koska pelkäsi sen olevan jotain vakavampaa. Sadeturkki ei kuitenkaan vaikuttanut olevan asiasta yhtä huolissaan, joten Varjoliekki yritti laittaa sen oman negatiivisen ajattelunsa piikkiin.
”Minulla on vähän… huono olo”, Sadeturkki oli lopettanut syömisen.
Varjoliekki pomppasi pystyyn ja istahti rakkaansa viereen huolestuneena. Hän nuuskaisi rastaan luita tarkastaakseen, ettei riista ollut pilaantunut. Se haiskahti täysin normaalilta. Sadeturkki näytti kuitenkin pahoinvoivalta. Mitä jos naaras tosiaan oli sairas?
Äkkiä naaras pinkaisi juoksuun kohti leiriä ympäröiviä pensaita. Varjoliekki jähmettyi paikoilleen hämillään.
Ei kulunut kauaa, kun Sadeturkki asteli takaisin Varjoliekin luokse.
”Oletko kunnossa? Oksensitko sinä?” kolli kysyi huolissaan.
//Sade?
