Varjoliekki
Kirjoittaja: Koivu
”Saanko liittyä seuraan?” Varjoliekin viereen pysähtynyt Mesitähti kysyi.
”Tottahan toki”, Varjoliekki maukaisi. Kermanvärinen kolli joutui hiukan ponnistelemaan palatakseen pilvistä takaisin tähän maailmaan.
Hän ei ollut juuri rupatellut Mesitähden kanssa sen päivän jälkeen, kun tämä oli nimittänyt Kastesulasta ja Ropinaroihusta sotureita. Varjoliekki oli niin loputtoman ylpeä tyttäristään, eikä ilo tyttärien soturinimistä ollut kaikotakseen. Viimeiset pari päivää olivat tuntuneet kollista kuin unelta.
Päällikkö, joka kuitenkin Varjoliekille oli ennen kaikkea ystävä, asettui oikein mukavan oloisesti kyljelleen soturin viereen. Mesitähden kasvoilla oli lämpöinen hymy. Tälläkin vaikutti olevan hyvä päivä.
”Tyttäresi ovat kasvaneet oikein hienoiksi sotureiksi”, Mesitähti maukui. ”Kasvatit heidät hyvin.”
”Kiitos”, Varjoliekki kehräsi rintakarvat pörheänä. Sitten kolli vilkaisi ympärilleen ja vaihtoi hiukan mukavampaan asentoon. Hän tarkisti samalla, ettei muita kissoja ollut kuuloetäisyydellä.
”Toivon, että tuo jälkimmäinenkin on totta”, soturi maukui.
”Ropinaroihun kohdalla on aina ollut vähän… hankaluuksia”, hän lisäsi vaimeammalla äänellä.
”Ymmärrän. Hänellä on varsin räiskyvä luonne”, Mesitähti myönsi yhä hymyillen. ”Mutta sinä olet oikein hyvä isä, Varjoliekki.”
Varjoliekki teki parhaansa väläyttääkseen hymyn takaisin ystävälleen. Mesitähden sanat lämmittivät sydäntä, vaikka Varjoliekki ei ollutkaan itse asiasta täysin vakuuttunut. Hän vilkaisi ympärilleen uudestaan. Hiukan kauempana Kastesulka ja Sadeturkki puhuivat yhdessä. Toisessa suunnassa Ropinaroihu katseli tuoresaaliskasaa etäältä jotenkin pettyneen näköisenä rivakoiden rintakehän nuolaisujen yhteydessä. Kukaan heistä ei kiinnittänyt Varjoliekkiin huomiota, eikä kukaan heistä toisaalta olisi saanut selvää hänen ja Mesitähden puheistakaan.
”Minusta tuntuu, etten vain jotenkin saa häneen yhteyttä”, Varjoliekki huokaisi ja katseli Ropinaroihun suuntaan hetken, ennen kuin kääntyi takaisin Mesitähden puoleen, joka näytti nyt mietteliäämmältä.
Ropinaroihu todella oli hieno soturi, taistelutaidoiltaan ja rohkeudeltaan suorastaan ihailtavakin. Vaikka Varjoliekki oli ratketa onnesta tyttärensä puolesta, hän ei vain saanut karistettua lavoiltaan sitä tunnetta, että hän oli jotenkin epäonnistunut isänä. Mesitähti oli hyvä erilaisten kissojen kanssa. Jotenkin vanhempi kolli osasi aina lukea toisia ja sanoa oikeat sanat. Varjoliekki toivoi, että viisaalla ystävällä olisi jotain sellaista mielessä, mitä hän ei ehkä itse osannut ajatella. Toisaalta myös Sadeturkki oli Varjoliekin mielestä todella hyvä tulkitsemaan muita ja käsittelemään tunteita, eikä Ropinaroihu silti lämmennyt emollensakaan. Varjoliekki tuli ajatelleeksi, että ehkä hän sittenkin hakikin vain tukea Mesitähdeltä. Ehkä kyse olikin vain Ropinaroihun luonteesta. Ehkä Varjoliekki ei voisi tehdä asialle mitään… Ehkä se oli liian myöhäistä. Pääasia kollille kuitenkin oli, että hänen tyttärensä olivat onnellisia.
Mutta oliko Ropinaroihu sisimmässään onnellinen? Siihen Varjoliekki ei osannut vastata ollenkaan.
//Mesi?
