Varjoliekki
Kirjoittaja: Koivu
Kettutaistelusta tuntui olevan jo pitkä aika, mikä tosin saattoi johtua siitä, että Varjoliekki oli mädäntynyt sairasvuoteella lukuisia päiviä ylös nousematta. Veren sävytteiset tapahtumat alkoivat jälleen pyöriä Varjoliekin päässä uudelleen. Sinä päivänä Mesitähti oli menettänyt hengen, mikä soturin suureksi helpotukseksi ei ollut kuitenkaan ollut päällikön viimeinen. Varjoliekki ei edelleenkään käsittänyt, miten oli mahdollista, että Mesitähti oli herännyt henkiin uudelleen. Hän oli satavarma, että oli todistanut päällikön elottoman, pulssittoman kylmän ruumiin maassa sinä päivänä. Sitten, kuin kaikkia luonnonlakeja vastustaen, Mesitähti oli räväyttänyt silmänsä auki ja alkanut haukkomaan happea. Soturi ei kyennyt selittämään sitä mitenkään. Ei mitenkään muuten, kuin että ehkä maailmassa oli tosiaankin pakko olla olemassa jotain muutakin, kuin pelkkiä maallisia voimia. Ja Mesitähti oli Varjoliekin mielestä juuri oikea kissa kantamaan sellaisia. Usean elämän omaaminen oli käsittämättömän suuri vastuu yhden kissan harteilla.
Kipu oli pyyhkinyt kokonaan soturin muistikuvat matkasta leiriin. Varjoliekki muisti Mesitähden heräämisen jälkeen vain pentujensa ja Sadeturkin huolestuneet korkeat äänet, ja sitten sen, miten hän oli herännyt parantajan pesällä pöllämystyneenä ja ilman kipuja. Unikonsiemenet olivat kuulemma saaneet hänet simahtamaan ja nukkumaan läpi auringonlaskun ajan ja yön kuin tukki. Hän oli kuullut jälkeenpäin, että Kastepentu oli jopa auttanut parantajia yrttien kanssa. Sadeturkki oli kertonut, että kilpikonnalaikkuinen tytär oli halunnut jäädä torkkumaan Varjoliekin viereen, mitä kolli piti suloisena eleenä. Hänen tyttärellään oli suuri sydän. Välillä soturi pelkäsi, että se asettaisi tyttären paljon haavoittuvaisempaan asemaan. Mutta jonain päivänä tämäkin kyllä oppisi, että maailmassa oli paljon, hyvin paljon pahaa ja sellaisia kissoja, jotka eivät välittäneet tippaakaan ja joista ei tulisi välittää. Ainakin kolli vakuutti itselleen, että tytär osaisi hyväksyä sen tiedon.
Leimusilmän arvion mukaan Varjoliekin takajalassa oli pieni murtuma. Kipu oli niin suurta, että kolli joutui ottamaan isoimman mahdollisen annoksen unikonsiemeniä ja jotain toista yrttiä. Jalkaa ei kuitenkaan parantaisi muu kuin aika. Se harmitti soturia. Hän tulisi viettämään sairasaukiolla vielä useamman neljäsosakuun. Siinä ajassa ehtisi masentua oikein kunnolla ja menettää myös fyysisen kuntonsa, Varjoliekki ajatteli. Vielä enemmän harmitusta lisäsi se, että Kastepennusta ja Ropinapennusta oli tullut oppilaita pari päivää sitten — he olisivat nyt Kastetassu ja Ropinatassu siihen päivään asti, kunnes ansaitsisivat soturinimensä. Kermanvärinen soturi olisi halunnut kovasti päästä metsälle tyttäriensä kanssa. Hän oli haaveillut mielessään jo kuita siitä, miten he lähtisivät koko perheen kesken metsään rauhalliselle kävelylle. Varjoliekkiä hymyilytti mielikuva siitä, miten hän kertoisi Kastetassulle omista oppilasajoistaan samalla, kun Sadeturkki yrittäisi saada rauhattoman Ropinatassun pysymään heidän tahdissaan.
Varjoliekillä oli taipumusta nähdä kaikessa ensimmäisenä aina negatiiviset puolet. Kolli yritti kuitenkin muistuttaa itseään, miten onnellinen oli siitä, että tyttäret olivat aloittaneet soturikoulutuksen ja saaneet oikein mainiot mestaritkin. Ja siitä, miten Sadeturkin ja hänen taakkansa kevenisi nyt hiukan. Etenkin Ropinatassu oli ollut pentuna vaikea kasvatettava. Mutta nyt tyttäristä alkaisi kasvaa päivä päivältä fiksumpia, taidokkaita ja vastuullisia kissoja. Muutaman kuun päästä he osaisivat jo huolehtia itsestään. Se ei tietenkään tarkoittanut, etteikö Varjoliekki tahtonut olla mukana näiden matkassa kypsiksi sotureiksi. Isänä hän halusi nähdä tyttäriensä joka askelen. Ja hän ja Sadeturkki olisivat aina Kastetassun ja Ropinatassun tukena.
Kun Varjoliekki havahtui ajatuksistaan, hän huomasi katselevansa Vienotassua, joka puuhaili yrttien kanssa kahden kiven välissä. Leimusilmä oli kenties keräämässä yrttejä tai ulkona aterioimassa, sillä parantajaa ei näkynyt.
”Ai, sinä heräsitkin jo”, Vienotassu oli vilkaissut taakseen sairasaukiolle.
Ruskeakilpikonnavärisen ja valkoisen kirjava naaras pysähtyi Varjoliekin viereen nostetun etutassun polkuantura ylhäällä. Parantajaoppilas laski unikonsiemenet maahan polkuanturansa päältä.
”Kas tässä, ole hyvä”, Vienotassu maukui rauhallisen ystävällisesti.
”Kiitos.”
Varjoliekki lipaisi kaikki kerralla suuhunsa ja nielaisi. Samassa pesän suuaukolta kuului lähestyvää tassujen tepsutusta. Askelten rytmi oli tuttu: hänen tyttärensä. Kolli höristi korviaan valppaana. Oliko se Kastetassu? Tai Ropinatassu?
