Varjoliekki
Kirjoittaja: Koivu
Kortetuikkeen lausumat, lämpimän kannustavat sanat vaikuttivat Varjoliekkiin yllättävän paljon ottaen huomioon, että tämä oli ensimmäinen kerta kun he vaihtoivat keskenään enemmän kuin muutaman sanan. Nuorempi kolli vaikutti Varjoliekistä todella viisaalta ikäisekseen. Kortetuike totesi, että joskus olisi ensin parannettava mielensisäiset haavat, ennen kuin ruumiillisten haavojen paraneminen onnistuisi. Varjoliekki jäi pohtimaan hetkeksi, mitä nuo sana oikeastaan tarkoittivat.
Valkean soturin sanoissa oli kieltämättä perää. Varjoliekki ei ollut tullut aiemmin ajatelleeksi, miten hänen oma alakuloisuutensa saattaisikin tosiaan olla isoin este jalan paranemiselle.
Kermanvärinen soturi havahtui jälleen ajatuksistaan, kun Kortetuike tarjoutui auttamaan jalan kuntoutuksessa, jos hän vain haluaisi.
”Yhdessä työskentely piristää yleensä kummasti ja antaa uusia näkökulmia.”
Nuorempi soturi näytti niin innokkaalta auttamaan, ettei Varjoliekki olisi voinut edes harkita kieltäytyvänsä.
”Kiitos. Olet varmaan ihan oikeassa. Avusta olisi hyötyä”, Varjoliekki maukui ja yritti väläyttää hymyntapaisen.
Kolli toivoi, ettei tulisi ilmi epäkohteliaana. Hänen kasvonsa pysyivät kuitenkin peruslukemilla tavalliseen tapaansa, Kortetuikkeen hymyillessä lämpimästi.
”Ilo on minun puolellani. Haluaisitteko, että tuen teitä kun kävelette?”
”Se auttaisi. En oikeastaan ole vielä pystynyt kävelemään jalallani itsenäisesti pitkiä matkoja”, Varjoliekki totesi.
Hänellä oli yleensä ollut aina joku valvomassa tai auttamassa. Useimmiten joko Sadeturkki tai jompikumpi parantajista. Mutta juuri nyt heillä kaikilla oli muita velvoitteita. Varjoliekki tunsi olevansa tällä hetkellä vain taakka koko klaanille. Se tunne vain kasvatti hänen kynnystään pyytää apua joltakin. Hän oli hyvin tietoinen siitä, että juuri tälläkin hetkellä Kortetuike olisi voinut olla kohentamassa eloklaanilaisten tuoresaaliskatoa käyttämällä aikansa metsästämiseen Varjoliekin auttamisen sijaan.
Kortetuike painoi kylkensä tukevasti vasten Varjoliekin kylkeä. Varjoliekki lähti askeltamaan eteenpäin erittäin hapuilevasti. Hän sai kuitenkin hetken kuluttua jo varmemman otteen askeliinsa.
Kortetuike maukui vähän väliä muutamia kannustavia sanoja, ja pian Varjoliekki tajusi kävelleensä välimatkan tuoresaaliskasalta parantajanpesälle jo useita kertoja.
”Miltä teidän jalkanne tuntuu nyt?” Mesitähden poika tiedusteli.
Varjoliekki kokeili laittaa vasemmalle takajalalle isomman painon. Kolli mietti hetken.
”No, astuminen tuntuu edelleen vähän ikävältä… mutta ei tee enää yhtä kipeää”, hän totesi.
”Sepä hyvä. Näytätte astuvan sillä nyt paljon rohkeammin. Toisinaan henkinen tuki on se, mitä tarvitsee eniten”, Kortetuikkeen kasvoille piirtyi Mesitähden hymy.
Varjoliekki nyökkäsi. Nuori soturi oli täysin oikeassa. Varjoliekki ei ollut tajunnut, miten merkittäväksi koki sen, että joku oli vieressä kannustamassa. Varjoliekillä oli kuitenkin edelleen hiukan vaivaantunut olo. Se oli sekoitus kysymysmerkkejä valkean soturin luotettavuudesta sekä teitittelyn kiusallisuudesta. Varjoliekin mielestä päällikkö ja klaaninvanhimmat olivat ainoita klaanin kissoja, joita olisi voinut olla tarve teititellä. Soturilla kävi mielessä, mahtoiko Kortetuikkeen ylikohtelias tapa puhutella häntä olla jokin manipulointitekniikka. Varjoliekin mieleen muistui heti Lokkimieli, ja puistatus kulki hänen koko kehonsa läpi. Kermanvärinen kolli toivoi sen näyttävän vain kylmän viiman aiheuttamalta vilunväristykseltä. Hän sai niitä toistuvasti lehtikadon kylmyydessä.
”Arvostan todella paljon apuasi. Tämä kuulostaa hiirenaivoiselta, mutta minusta tuntuu, kuin jalkani olisi parantunut tämän kävelyn aikana enemmän kuin viimeisen neljäsosakuun sisällä”, Varjoliekki maukui arvioiden Mesitähden kaksoisolentoa katseellaan.
”Niin, ja sinun ei muuten tarvitse teititellä minua. Olemmehan ihan saman arvoisia täällä”, kermanvärinen soturi lisäsi, ja väläytti pienen hymyn nuoremmalle soturille, joka vastasi hymyyn.
”Tosin tällä hetkellä tuntuu, että minä olen vain riesa koko Eloklaanille”, Varjoliekki myönsi apeana. Jokin Kortetuikkeessa sai hänet tuntemaan, että tämä oli turvallinen hetki kertoa tuntemuksistaan. Kenties kyseessä oli se sama energia, jota Mesitähti säteili. Vai tuntuiko hänestä vain, että hän puhui ystävälleen?
Kortetuike kai arvasi jostain, että Varjoliekki aikoisi vielä jatkaa, joten ruskeakorvainen kolli vain kuunteli vaiti.
”Rehellisesti se tuntuu tosi turhalta, kun en voi metsästää klaanille tällaisena aikana, kun riistaa on niukasti. Minua harmittaa myös, etten ole päässyt vielä kertaakaan metsälle tyttärieni kanssa”, raidallinen soturi tuijotti maahan utuinen katse savuisissa silmissään. Varjoliekistä tuntui hyvältä saada avautua jollekin. Jollekin viisaalle ja positiivisen asenteen omaavalle. Etenkin, kun Varjoliekki ei halunnut kaataa kaikkea tätä perheensä murehdittavaksi.
Hän ei kuitenkaan voinut olla epäilemättä Kortetuikkeen tarkoitusperiä Mesitähden ulkonäöstä huolimatta. Itseasiassa Mesitähden ulkonäöllä olisi erittäin helppo manipuloida toisia ja pitää piilossa pahantahtoisia motiiveja, kolli ajatteli. Niinpä Varjoliekki muistutti itseään siitä, että yrittäisi pitää suojamuurinsa yllä mahdollisimman hyvin. Soturi päätti kuitenkin antaa Kortetuikkeelle mahdollisuuden ansaita hänen luottamuksensa. Olihan se mahdollista, että Kortetuike olisikin aidosti sydämellinen kissa isänsä tavoin. Miten pahantahtoinen Mesitähden poika muka voisi olla?
//Korz?
