Varjoliekki
Kirjoittaja: Koivu
Varjoliekki tepasteli edes takaisin hermostuneena, sydän jyskyttäen ja korvat humisten pentutarhan edessä. Hän ei edes tiennyt, kauanko aikaa oli kulunut siitä, kun Leimusilmä oli kehottanut häntä poistumaan pesästä. Soturi ei ollut siitä suinkaan loukkaantunut, että parantaja oli suoraan käskenyt hänet pois. Varjoliekki oli melko varma, että olisi saattanut pyörtyä, jos olisi ollut itse todistamassa synnytystä. Hänellä oli kuitenkin suuri huoli Sadeturkista ja pennuista ja siitä, että mitään komplikaatioita ei tulisi.
Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen pesästä kuului Sadeturkin maukaisu.
”Tule katsomaan tyttäriäsi!”
*Tyttäriä!* Varjoliekki pujahti nopeasti sisälle pentutarhaan.
*Minulla on kaksi tytärtä.*
Kolli ei ollut uskoa silmiään katsellessaan kahta, viatonta pientä inisevää karvapalleroa Sadeturkin mahalla. Soturi sukaisi kumppaninsa korvaa hellästi ja nuuhkaisi sitten kumpaakin pentua erikseen, koskettaen näiden pieniä päitä nenällään. Niistä erottui jo nyt pentuvillan lisäksi paljolti Sadeturkkia muistuttava ominaistuoksu.
Sadeturkki kehräsi kovaan ääneen, että pennut olivat kauniita.
”Erittäin kauniita”, Varjoliekki kuiskasi, eikä ollut vähällä ensin edes saada sanaa suustaan. Vaalean kellanpunainen kolli yhtyi kumppaninsa kehräykseen.
Kumpikin pentu oli varsin kirjava: toisella oli kauniita laikkuja ympäri kehoa, sekä Varjoliekin että Sadeturkin väreissä. Lisäksi sillä oli valkoista kehossa enemmän kuin tällä toisella, jolla vain tassut näyttivät olevan valkeat Sadeturkin tavoin. Toisenkin turkissa oli molempien vanhempien sävyjä, mutta se oli huomattavasti enemmän Sadeturkin värinen. Tällä pennulla puolestaan värit olivat kauniisti sekoittuneet ympäri turkkia. Kuin siihen olisi ripoteltu jotain. Varjoliekki ei ollut nähnyt koskaan niin kauniita värityksiä, kuin hänen tyttärillään.
”Oletko miettinyt nimiä?” Varjoliekki kysyi kumppaniltaan.
”En ole ehtinyt”, Sadeturkki hymähti huvittuneesti. Naaras näytti hyvin väsyneeltä.
”Ajattelin, että voisimme keksiä ne yhdessä”, kuningatar jatkoi hymyillen.
”Se olisi mukavaa”, Varjoliekki maukui. Hänen mieleensä oli jo juolahtanut muutamia ideoita.
Varjoliekin mielestä olisi kaunista antaa pennuille sellaiset nimet, jotka muistuttaisivat jollain tapaa Sadeturkin nimeä. Olivathan he kuitenkin tyttäriä – ja molemmissa Varjoliekki näki jo nyt heidän emonsa piirteitä. Olihan kummassakin myös hiukan Varjoliekin turkin väriä, mutta jotenkin kolli ajatteli myös, että ehkä Sadeturkista muistuttavat nimet soisivat pennuille paremman kohtalon, kuin jos ne muistuttaisivat hänestä itsestään. Varjoliekin pentuaika ja nuoruus oli ollut erittäin traumaattinen, eikä hän muistanut siitä paljoa. Soturi toivoi, että hänen tyttärensä perisivät emonsa positiivisuuden ja sinnikkyyden. Sen optimistisuuden, joka kollilta itseltään puuttui.
”Mitä mietit?” Sadeturkki kysyi.
Varjoliekki havahtui ajatuksistaan. Kumppani oli varmaankin huomannut Varjoliekin pohtivan ilmeen.
”Minusta olisi kaunista, jos nimet liittyisivät jotenkin veteen”, kolli maukui.
”Hmm…”, Sadeturkki hiljeni hetkeksi ja silmäili vastasyntyneitä. Sitten naaras osoitti kuonollaan harmaampaa pentua. Sitä, jonka turkki oli rakeisen näköinen.
”Näyttää vähän siltä, kuin hänen turkilleen olisi ropissut vettä. Miten olisi Ropinapentu?” naaras maukui hymyillen.
”Totta. Ropinapentu. Se on täydellinen”, Varjoleikki kehräsi mielissään ja siirsi sitten silmänsä toiseen pentuun. Hänen mielensä alkoi pyöritellä ideoita kovaa vauhtia. Vesisade – mitä siitä tuli mieleen? Rae, tuisku, kuura, lumi, joki… mikään niistä ei tuntunut osuvalta. Kolli ei ollut varma, miettikö Sadeturkkikin vai antoiko tämä tarkoituksella Varjoliekille tilaisuuden pohtia rauhassa. Kolli vilkaisi ulos pesän suulta. Silloin hän keksi mitä näteimmän nimen. Viime päivinä oli sadellut paljon. Öisin oli alkanut olla jo viileäkin. Aamuisin ruohonkorsilla kimalteli hienosti, kun niihin oli jäänyt ohkainen vesipinta, joka koostui muutamasta kauniista vesipisarasta. Kastepisarat olivat toisinaan asettautuneet myös pudonneiden lehtien päälle kuin laikuiksi.
”Kastepentu”, Varjoliekki lausui viimein ja lisäsi:
”Ajattelin, että se muistuttaisi myös lehtisateen ajasta.”
”Oi, miten nätti nimi!” Sadeturkki naukaisi hymyillen.
Varjoliekki kehräsi ja oli iloinen siitä, että he olivat keksineet niin hyvät nimet näin nopeasti.
”Kastepentu ja Ropinapentu siis”, kuningatar sanoi vielä kuin varmistaakseen lopullisen päätöksen, ja nuolaisi kumpaakin pentua päälaelle.
Oli kuin aika olisi pysähtynyt, kun Varjoliekki asettui maahan käpälät vatsan alle työnnettynä, nojasi Sadeturkkiin ja jäi vain tuijottamaan vastasyntyneitä pentujaan. Se rakkaus, mitä hän jo koki tyttäriään kohtaan, vaikkei vielä edes tuntenut toisia, oli jotain ainutlaatuista. Jotain äärettömän suurta ja vahvaa. Pienokaisia varten Varjoliekki tekisi mitä vain. Hän oli jo päättänyt, että nukkuisi pentutarhassa ensimmäisen yön Sadeturkin ja pentujen vierellä. Ja kyllähän Mesitähti ymmärtäisi sen, eikö niin? Ihan varmasti se sallittaisiin, oli pakko, soturi ajatteli – vaikkei oikeasti tiennyt, oliko muilla isillä tapana tehdä niin. Niin vahva oli kollin suojelusvietti, ettei hän halunnut poistua pentujen luota, ellei ollut ihan pakko.
//Sade
