Varjoliekki
Kirjoittaja: Koivu
Varjoliekki tuijotti paikalleen jähmettyneenä, miten Mesitähti roikkui ketun selässä, joka riepotteli päällikköä puolelta toiselle yrittäessä saada tämän kynnet irti nahastaan. Lopulta Mesitähti laskeutui itse maahan, sen tuntemattoman mustan kissan viereen, jonka Varjoliekki ja Mesitähti olivat löytäneet taistelemassa yksin kettua vastaan. Nyt kettu kuitenkin kääntyi suoraan Varjoliekkiä kohti ja lähti syöksymään päin.
Kermanvärinen soturi väisti niin nopeasti sivulle, että yllätti itsensäkin. Se oli Mesitähden hänelle aikoinaan opettama syöksykierähdys. Varjoliekki ei ollut ajatellut, että tulisi koskaan oikeasti käyttämään saati tarvitsemaan kyseistä väistöliikettä etenkään, kun hän oli oppilasaikoinaan yrittänyt hioa sitä paremmaksi monta neljäsosakuuta tuloksetta. Tosi paikan tullen entinen kotikisukin näytti kuitenkin pystyvän melkein mihin vain.
Varjoliekillä ei ollut aikaa vitkastella ja jäädä miettimään seuraavaa liikettä. Nyt oli improvisoitava, toimittava silkalla intuitiolla. Kolli nousi heti jaloilleen ja ponnisti kohti kettua niin nopeasti, kuin kykeni. Sydän jyskytti hänen rinnassaan, kun hän kiiti ilmassa ketun ylitse viiltäen naarmut sen selkään kynsillään.
Pakokauhu iski kollin sisuksiin nyt kunnolla. Varjoliekki ei ehtinyt vilkuilla ympärilleen, ja pohti hätääntyneenä, missä Mesitähti ja se muukalainen oikein olivat. Mitä jos muukalainen olikin ollut vihollinen ja hyökännyt Mesitähden kimppuun? Kermanvärinen kolli tiesi, ettei pärjäisi ketulle yksin kauaa. Yksikään soturi ei pärjäisi, tai jos joku pärjäisikin, niin ei ainakaan Varjoliekki. Hyvä kun hän oli edes nähnyt kettua ennen! Hän ajatteli, että hän tarvitsisi apua pian tai-. Varjoliekin käännähdettyä kohtaamaan puanruskean pedon uudelleen, suuret pitkulaiset leuat loksahtivat hänen naamansa edessä, ja hetken kaikki mitä soturi näki oli epäselvän punaisen möhkäleen nopea liike. Kettu oli saanut kaadettua hänet kumoon. Hurjalla tarmolla Varjoliekki iski etukäpälillään vuorotellen ketun kuonoon. Se toimi – tavallaan, sillä kettu ei selvästikkään pitänyt siitä. Paniikki oli kuitenkin ottanut Varjoliekistä jo niin ison vallan, että hän epäili lamaantuvansa ja pyörtyvänsä minä hetkenä tahansa. Tai oikeastaan hänen olisi tehnyt vain mieli juosta karkuun. Juosta kauas metsään, juosta ikuisuus. Mutta vaikka hän olisikin päässyt itse ketun voimakkaan jalan alta pois, ei se olisi ollut soturin toimintaa. Varjoliekki jatkoi rimpuiluaan ja onnistui näykkäisemään kettua jalasta niin, että otus vinkaisi. Soturi oli silti edelleen pahasti loukussa. Hän tarvitsisi apua pian, tai hän kuolisi.
Ketun hampaat lähestyivät ja olivat juuri tarraamassa Varjoliekin kaulaan, kun kolli erotti nopean viuhahduksen jossakin taustalla. Yhtäkkiä kettu horjahti pois kollin päältä ja kaatui kumoon.
//Kalla & Mesi?
