Varjoliekki
Kirjoittaja: Koivu
Pennut kasvoivat vauhdilla. Niiden silmät olivat avautuneet jo reilusti yli puoli kuuta sitten. Varjoliekkiä harmitti hiukan, ettei hän ollut todistamassa sitä, kun hänen tyttärensä avasivat silmänsä ensimmäistä kertaa. Onneksi Sadeturkki oli kertonut hänelle siitä kaiken.
Nyt kun pennut olivat jo kuun ikäisiä, Varjoliekki pääsi seuraamaan niiden kehitystä etenkin liikkumisen suhteen. Pikkuiset ihmettelivät kovasti kaikkea uutta, mikä oli tuoreen isän mielestä suloisin asia maailmassa. Hän rakasti kertoa Kastepennulle ja Ropinapennulle soturin arjesta sun muusta. Partioiden ulkopuolella Varjoliekki viettikin päivät pentutarhalla Sadeturkin ja pentujen seurassa, leikittämässä tyttäriään ja opettamassa näille sellaisia asioita Eloklaanista sekä eläimistä ja kasveista, mistä pienet saattoivat jotakin ymmärtää. Eikä Varjoliekkiä haitannut, vaikka pikkuiset eivät vielä ymmärtäisikään mitään hänen puheistaan. Palkitsevinta kollille oli vain nähdä omat tyttärensä tutustumassa maailmaan uteliaina. Pennut tekivät hänet niin suunnattoman onnelliseksi.
Tänään Varjoliekki oli herännyt aikaisin auringonnousun aikaan. Vaikka pennut nukkuivat suurimman osan ajasta, ei niillä ollut vielä täydellistä päivärytmiä. Sadeturkki joutui siis heräilemään öisin, minkä vuoksi Varjoliekki oli pyrkinyt tulemaan pentutarhalle aina ajoissa ennen partioiden jakoa. Siten hänen kumppaninsa sai otettua isommat tai pienemmät tirsat vielä, ennen kuin kollin oli määrä lähteä hoitamaan velvollisuuksiaan.
Harmaa naaras oli nytkin torkahtanut Varjoliekin valvoessa pentuja. Kastepentu pysytteli yhä suurimman osan ajasta visusti emonsa kyljessä, vaikka olikin jo oppinut ottamaan huojuvia askelia sisarensa tavoin. Ropinapentu oli aktiivisempi tapaus. Tuo oli koko ajan taapertamassa johonkin suuntaan, lukuun ottamatta sitä aikaa, kun tämä nukkui tai oli syömässä. No, välillä Ropinapennunkin sai kuitenkin pysymään aloillaan, kun vain keksi tarpeeksi kiinnostavan tarinan tai puheenaiheen.
Varjoliekki vieritti pikkuruisen sammalpallon Kastepennun käpälien juureen. Kastepennun mittaillessa sammalpalloa katseellaan rauhallisesti kuin käpälän siirtoa harkiten, Ropinapentu kuitenkin töpsötti lujaa vauhtia, epävakain askelin sisarensa eteen ja työnsi molemmat etutassunsa sammalpalloa päin niin, että kupsahti mahalleen. Pallo kuitenkin liikahti, eikä Ropinapentu näyttänyt olevan moksiskaan, vaan nousi oitis takaisin neljälle käpälälle.
”Ohhoh! Hieno lyönti”, Varjoliekki maukui pikkuiselle. ”Annathan Kastepennunkin yrittää, Ropinapentu.”
Kastepentu istui kiltisti paikoillaan ja pällisteli vuoroin Varjoliekkiä, vuoroin Ropinapentua suloisesti. Ropinapentu puolestaan kurtisti hassusti kulmiaan Varjoliekin sanojen jälkeen. Kollin mielestä siinä oli jotain hyvin hellyttävää, miten erilaisesti tyttäret reagoivat asioihin. Hän vieritti sammalpallon takaisin Kastepennulle, joka hetken tarkkailtuaan kosketti sitä pikkuruisella etutassullaan varovaisesti. Pentu teki pienen hellän työnnön ja sammalpallo liikahti.
”Hyvä, Kastepentu!” Varjoliekki kehräsi viikset väristen. Hän kosketti lempeästi Kastepennun päätä kuonollaan. Pikkuinen naaras kehräsi vaimeasti.
Kermanvärinen soturi vilkaisi pikaisesti ulos pesästä: aurinko oli pian huipussaan. Varjoliekki oli määrätty aurinkohuipun rajapartioon, joten hänen täytyisi pian taas hyvästellä pennut ja alkaa herätellä Sadeturkkia.
Kun hän kääntyi takaisin, Ropinapentua ei näkynyt missään. Varjoliekin sydän jätti lyönnin välistä.
Sitten hän äkkäsi harmahtavan pennun pesän nurkassa, heiluttamassa pientä oksaa pikkuruisella käpälällään. Oksa näytti kollin silmään vähän liian terävältä, joten hän nappasi pennun niskavilloista kiinni ja laski tämän takaisin sisarensa viereen. Ropinapentu olisi voinut vaikka puhkaista silmänsä, eikä kolli voinut olla ahdistumatta jo ajatuksestakin.
”Ei! Älä!” Ropinapentu vinkui.
Varjoliekki napsautti oksan poikki hampaillaan ja viskasi sen ulos hännällään. Ropinapentu oli oitis lähdössä ryntäämään sen perään, mutta soturi oli nopeampi ja asetti käpälänsä pennun eteen. Ropinapentu murahti ja yritti näykkäistä Varjoliekin polkuanturaa.
Soturi kantoi jälleen Ropinapennun Kastepennun ja Sadeturkin viereen, johon tämä jäi kököttämään kiukkuisen näköisenä.
”Minulla… oli leikki kesken!” pikkuinen vikisi.
”Voimme leikkiä oksilla joskus toiste, Ropinapentu”, Varjoliekki lupasi lempeästi.
Hän kosketti Sadeturkin korvaa nenällään.
”Oletko hereillä? Minä lähden nyt”, kolli maukaisi kumppanilleen.
Myös Kimalaistoive oli pentutarhassa, mutta Varjoliekki ei luottanut pentujaan muiden käpäliin. Eihän hän edes tuntenut Kimalaistoivetta ollenkaan.
Harmaa naaras räpytteli silmiään unisena.
”Ai, joo… Hyvää partiota”, Sadeturkki naukaisi.
”Kiitos.”
Varjoliekki kääntyi vielä pentujen puoleen.
”Isän täytyy nyt lähteä partioimaan. Olkaahan kiltisti, pikkuiset”, kolli maukui tyttärilleen, jotka nyökyttelivät viattomat silmät pyöreinä. Hän sipaisi kummankin päälakea, ennen kuin poistui pentutarhasta lämmin liekki rinnassaan.
