Varjoliekki
Kirjoittaja: Koivu
Kermanvaalea soturi oli päättänyt viedä oppilaansa metsälle harjoittelemaan saalistusta jo kolmantena päivänä peräkkäin. Sää oli leuto, ja Varjoliekki huomasi palelevansa tavallista vähemmän tänään. Se sai hänet haaveilemaan hiirenkorvasta ja auringon lämmöstä. Niitä tulisi kuitenkin odottaa vielä ainakin kuu. Nyt kollin piti tyytyä nauttimaan vain siitä, ettei hänen turkilleen putoillut lumihiutaleita.
Kaikesta huolimatta Varjoliekin tunteet olivat tänään hyvin ristiriitaiset. Kolli oli ollut viimeaikoina kovin helpottunut ja onnellinen siitä, että Eloklaani oli päihittänyt nuo kauheat tartuntataudit, ja että Ropinaroihu oli taas terve ja täysissä voimissaan. Hänellä oli kuitenkin tavattoman paljon paineita oppilaansa kouluttamisesta. Tiedosti hän senkin, että teki parhaansa. Välillä vain tuntui, ettei sekään riittänyt. Helletassu osasi toisinaan olla hyvin hankala ja kieltäytyi kaikesta ”tylsästä”. Useimmiten Varjoliekki sai oppilaansa lopulta tottelemaan, mutta soturi koki harjoitustuokiot erittäin uuvuttaviksi. Välillä hän kuitenkin pohti, vaatiko hän itseltään liikoja. Olihan heillä vielä useampi kuu aikaa harjoitella ja varmistaa, että tuo uhoava nuori kolli oppisi kaikki vaadittavat soturin taidot.
Helletassu oppikin taistelutaidot erittäin nopeasti, mutta samaa ei voinut sanoa tämän saalistustaidoista. Varjoliekki poti syyllisyyttä siitä, miten heikosti hänen oppilaansa pärjäsi aina metsästyspartioissa. Hän koki toisinaan olevansa aivan surkea mestari, kun ei tuntunut mitenkään saavan Helletassua oppimaan uusia saalistustaitoja.
Varjoliekki yritti kuitenkin muistuttaa itseään siitä, että oli edelleen lehtikato. Tuoresaaliin metsästäminen oli haastavaa jopa soturille itselleen aina tähän vuodenaikaan.
”Miksi me emme voi ottaa taisteluharjoituksia tänään?” Helletassu nurisi hänen takanaan, palauttaen Varjoliekin omista ajatuksistaan takaisin tähän maailmaan.
”Jotta kehityksesi pysyisi mahdollisimman tasaisena eri taidoissa”, vastasi Varjoliekki katse menosuunnassa. He olivat vain hetki sitten poistuneet leiristä, eikä soturi oikeastaan ollut ajatellut yhtään, mihin he oikein olivat menossa. Hän kuuli oppilaan huokaisevan syvään.
”Mutta tiedätkö mitä? Tänään on sinun vuorosi päättää, missä metsästämme”, Varjoliekki maukui vilkaisten oppilastaan.
Ensin Helletassu ei näyttänyt innostuvan, mutta naukaisi lopulta hiukan pirteämmin:
”Haluan mennä… koivumetsään! En muista, milloin olisimme harjoitelleet siellä.”
”Koivumetsään siis.” Varjoliekki nyökytteli.
”Johdattaisitko sinä minut sinne?” Varjoliekki keksi kysyä oppilaalta toivoen, että saisi tätä motivoitua.
Helletassun pää nousi pystyyn. Nuori kolli kipitti Varjoliekin vierelle.
”Onko tämä joku koe?” ruskeavalkoinen kolli uteli.
”Kyllä vain. Testaan, miten hyvin suunnistat reviirillä”, Varjoleikki vahvisti.
”Okei! No, siinä tapauksessa mennään ensin tähän suuntaan… eipäs, kun tänne!”
Helletassu lähti loikkimaan ensin kiemurrellen puiden lomassa. Varjoliekki kipitti kollin perässä viikset väristen. Lopulta oppilas näytti löytävän lumikinosten seassa erottuvan polun, jonka suunta oli ihan oikea.
Välillä Helletassu vilkuili taakseen kuin arvioidakseen Varjoliekin reaktiota. Soturin kasvot olivat kuitenkin aina yhtä vakavat, joten niistä tuskin sai paljoa irti.
”Hyvä reitti”, Varjoliekki totesi, sillä oppilas vaikutti odottavan palautetta jo kesken matkan.
Nuoren kollin häntä nousi pystyyn, mikä hymyilytti Varjoliekkiä.
//Helle?
