Varjoliekki
Kirjoittaja: Koivu
Varjoliekki tunsi kuin lämpimän liekin rinnassaan Sadeturkin puskiessa poskellaan hänen kaulaansa jo toistamiseen. Tunne vei kollin täysin mukanaan ja hänellä kesti tajuta, mitä ystävä oli hänelle äsken sanonut. Hän halusi avata suunsa sanoakseen samat sanat takaisin ystävälleen. Varjoliekki ei kuitenkaan saanut sanaa suustaan. Hän ei muistanut, milloin olisi tuntenut mitään niin voimakasta – ainakaan, kun puhuttiin positiivisesta tunteesta. Tämä sai kollin häkeltymään täysin. Heillä ei ollut aiemmin ollut tapana makoilla näin lähetysten pesän ulkopuolella. Nyt harmaa naaras oli kuitenkin painautunut kermanväristä kollia vasten oikein tiiviisti. Hetkeksi Varjoliekki katosi päänsä sisälle, sen lämpimän ja turvallisen tunteen syövereihin. Kuin Sadeturkin lämpö ja tämän vaimea kehräys, jonka kolli erotti juuri ja juuri tarkoilla korvillaan, olisivat karkottaneet kaiken murheen ja apeuden tiehensä. Kuin ystävän läsnäolo olisi pelastanut kaiken. Kuin hän ei olisi tarvinnut mitään muuta.
Pistävän vastenmielinen, tuttu haju voimistui, ja Varjoliekki palasi äkkiä takaisin todellisuuteen. Hän räpytteli silmiään nopeasti tarkentaakseen katseensa sumean tyhjän tuijotuksen jäljiltä. Murheet palasivat kollin mieleen heti ensimmäisellä silmänräpäyksellä. Varjoliekin katse terävöityi, kun hän käänsi päänsä kohti lähemmäs siirtynyttä Lokkitassua. Valkoharmaa kuolonklaanilainen oli siirtynyt lähemmäs kyttäämään heitä ja istui nyt noin kolmen ketunmitan päässä sieluton ilme kasvoillaan. Varjoliekki koki Lokkitassun jatkuvan tuijotuksen uhkauksena, joksi se melko varmasti oli tarkoitettukin. Sadeturkki näytti olevan yhtä hermostunut kuolonklaanin oppilaan läsnäolosta, kun ystävykset vaihtoivat katseita. Oli kuin he olisivat vaihtaneet jonkin sanattoman viestin. Kermanvärisestä kollista tuntui, että he ymmärsivät kumpikin toistensa ajatukset. Tunne oli omituinen. Varjoliekki oli yleensä varsin huono tulkitsemaan toisten ilmeitä, mutta nyt Sadeturkin katse tuntui heijastavan hänen omia ajatuksiaan takaisin. Tuoreen soturin oli vaikea päästää katsettaan irti parhaan ystävänsä viehättävistä, sinisistä silmistä, jotka viherlehden aurinko sai loistamaan kuin vesipisarat. Harmaa naaras käänsi kuitenkin äkkiä katseensa jonnekin leirin uloskäynnin suuntaan. Silloin Varjoliekkikin käänsi päätään, mulkaisten Lokkitassua kova ilme kasvoillaan. Hän oli erottavinaan harmaavalkoisen kollin siristävän silmiään häijysti. Oliko tällä jotain mielessä? Varjoliekki päätti kuitenkin jättää kuolonklaanilaisen huomiotta sen jälkeen, kuten Sadeturkkikin näytti tekevän. Lokkitassulle oli turha antaa ylimääräistä huomiota. Varjoliekki kuitenkin epäili, ettei Lokkitassu lopettaisi heidän ärsyttämistään, vaikka he kuinka esittäisivät välinpitämättömiä. Tämä vaikutti liian itsepintaiselta tapaukselta.
Varjoliekki yritti unohtaa kuolonklaanilaisen tuijotuksen ja keskittyä siihen hyvän olon tunteeseen, jonka Sadeturkki sai aikaan. Sadeturkki oli hänelle äärettömän tärkeä – oikeastaan, Sadeturkki oli ainoa, mitä kollilla enää oli. Varjoliekki ei tiennyt, miten oikein ilmaisisi tämän harmaansiniselle naaraalle. Jostain syystä tuntui, kuin sanat eivät enää riittäisi siihen. Hän näki sivusilmällä ystävänsä katsovan häntä hetken. Sitten Sadeturkki nousi ylös. Lämmön tunne katosi kollin rinnasta, kun suru ja apeus iskivät hänen naamaansa kahtakin kovemmalla voimalla.
”Kuolonklaanilaiset ovat syöneet”, Sadeturkki maukaisi, ennen kuin Varjoliekki ehti kysyä, mihin tämä oli menossa. Kolli tunsi vatsansa murisevan – oli jo aikakin. Kermanvärinen soturi nousi ylös seuratakseen ystäväänsä tuoresaaliskasalle.
Varjoliekki nappasi kasasta myyrän samaan aikaan, kun Sadeturkki pudotti pulskan oravan hänen viereensä.
”Haluatko jakaa tämän?” naaras ehdotti.
”Kiitos, mutta ei tarvitse”, Varjoliekki mumisi hampaittensa välistä, ennen kuin laski myyrän ketunmitan päähän kasasta antaakseen tilaa muille sotureille. ”Löysin jo tämän.”
”Ai… okei”, Sadeturkki sanoi hiukan omituisesti, kuin hämmentyneenä, tai jotakin siihen suuntaan. Varjoliekki ei ollut aivan varma. Ehkä naaras ei ollut vain huomannut hänen myyräänsä, Varjoliekki ajatteli. Kellanpunaraitainen soturi ryhtyi syömään myyräänsä omistautuneena.
Aterioinnin jälkeen kolli ryhtyi pesulle, kuten teki myös Sadeturkki hänen vieressään. Varjoliekki katseli hetken, miten harmaa naaras puhdisti pehmoista turkkiaan oikein tarkasti. Hänestä tuntui, että olisi voinut tuijottaa Sadeturkin sieviä eleitä ja kauniita kasvoja ikuisuuden. Kolli käänsi kuitenkin pian katseensa muualle tajutessaan, ettei ollut tietoinen Lokkitassun olinpaikasta. Kun harmaavalkoista kollia ei näkynyt, eikä partiota ollut lähtenyt, Varjoliekin selkäpiitä pitkin kulkivat jäiset väreet. Lokkitassun oli oltava jossakin hänen takanaan. Kun Varjoliekki kääntyi takaisin ystäväänsä päin, Sadeturkki käänsi päänsä toiseen suuntaan. Ystävän käytös vaikutti hiukan omituiselta Varjoliekin mielestä. Hänelle muistui äkkiä mieleen, miten Sadeturkki oli ennen sotaa käyttäytynyt jotenkin sekavasti useampaan otteeseen hänen seurassaan. Varjoliekki ei ollut uskaltanut kysyä naaraalta mitään asiasta silloin, mutta nyt hän pohti, pitäisikö asiasta olla huolissaan. Vaivasiko ystävän mieltä jokin muukin kuin sota? Kolli olisi laittanut Sadeturkin nykyisen käytöksen täysin sodan piikkiin, jos hän ei olisi muistanut tämän epätavanomaista käytöstä, joka ilmeni myös rauhalliseen aikaan. Varjoliekki ei osannut keksiä mitään järkevää selitystä ystävänsä käytökselle sotaa lukuun ottamatta. Hän kun oli huono lukemaan muita kissoja muulloinkin.
Varjoliekki hätkähti kuullessaan askelia vierestään ja kääntyi katsomaan lapansa yli. Lokkitassu asteli hänen ohitseen ja pysähtyi tuoresaaliskasan eteen kuin vartioidakseen sitä. Oppilas tuntui näkevän itsensä soturina ja nauttivan eloklaanilaisten vahtaamisesta ehkä enemmän kuin kukaan muu niistä kuolonklaanilaisista, jotka Henkäystähti oli määrännyt vartioimaan Eloklaanin leiriin. Toisaalta Varjoliekki ei paljoa ehtinyt kiinnittää huomiota muihin. Hän pohti, halusiko Lokkitassu edelleen tappaa hänet, vai pelkästään toimia kiusanhenkenä. Varjoliekillä oli kieltämättä erittäin turvaton olo öisin. Kollista tuntui, että hänen täytyisi nukkua toinen silmä auki. Se ei kuitenkaan ollut ongelma, sillä Varjoliekki heräsi painajaisiin nykyään vähintään kahdesti yössä.
Ensimmäinen yö sotureiden pesässä oli tuntunut oudolta. Olihan se ihan hienoakin, mutta Varjoliekki oli kaivannut omia, tuttuja sammalalusiaan, jotka jäivät oppilaiden pesään. Hänestä tuntui kuitenkin paljon turvallisemmalta nukkua sotureiden keskellä. Sadeturkki oli valinnut paikan hänen vierestään, mutta kierähtänyt aina kauemmas, kun Varjoliekki oli painanut selkänsä naaraan turkkia vasten. Heillä oli usein ollut tapana nukkua niin oppilasaikoinaan. Tuntui kuitenkin, kuin jokin olisi muuttunut. Tai sitten naaraalla oli vain ollut kuuma – olihan hänen turkkinsa hiukkasen pidempi.
Varjoliekki noustessa ylös Sadeturkki oli jo poistunut pesästä. Kolli löysi Sadeturkin nopeasti katseellaan aukion keskeltä, jossa kissoja määrättiin partioihin. Hän kipitti harmaan soturin vierelle.
”Huomenta”, Varjoliekki maukaisi. Lämmin aalto vei kollin mukanaan, kun heidän turkkinsa hipaisivat toisiaan. Kolli tunsi tassunpohjissaan sekä hännänpäässään asti omituista kihelmöintiä. Juuri silloin Sadeturkki käskettiin mukaan aamupartioon ja tämä pomppasi ylös nopeasti. Varjoliekki oli kuitenkin hämillään, kun ystävä ei sanonut hänelle mitään. Naaras ei edes vaihtanut katsetta hänen kanssaan, vaikka oli joutunut epäonnekseen Lokkitassun kanssa samaan partioon. Kermanvärinen soturi tuijotti ystävänsä perään, kunnes tämä katosi piikkihernetunneliin. Harmaassa naaraassa oli jotakin niin erityistä, mutta Varjoliekki uskotteli sen olevan pelkästään se ystävyys ja luottamus, joka heidän välilleen oli rakentunut. Sadeturkin kadottua näkyvistä Varjoliekille tuli erittäin apea olo. Hän laski päänsä alas ja katosi mietteisiinsä.
*Sadeturkin läheisyys tuntuu erilaiselta kuin ennen*, kolli ajatteli ja pohti, miksi tunne oli niin voimakas. Silloin hän tajusi sen. Sadeturkki ei tuntunut enää vain parhaalta ystävältä – Sadeturkista oli tullut Varjoliekille paljon enemmän. Se mitä hän tunsi harmaata naarasta kohtaan oli rakkautta. Sitä sen oli pakko olla. Sadeturkki oli se kissa, jonka kanssa Varjoliekki halusi viettää koko elämänsä; se kissa, jonka kanssa kolli halusi olla vielä paljon läheisempi. Hän tajusi, että kukaan ei voisi tehdä häntä onnellisemmaksi kuin Sadeturkki. Hän halusi nukahtaa pää Sadeturkin vatsalla ja herätä aikaisin aamulla vaihtamaan kieliä tämän kanssa. Hän halusi jakaa kaikki huolet ja murheet Sadeturkin kanssa sekä jakaa kaiken ilon ja onnen tämän kanssa.
Mutta Varjoliekki ei uskonut, että se tulisi koskaan tapahtumaan. Ei etenkään nyt, kun Sadeturkki oli selkeästi joko hänelle vihainen tai loukkaantunut jostakin. Varjoliekki ummisti silmänsä. Oli kuin jokin hänen sisällään olisi särkynyt. Kolli ei keksinyt yhtään, mistä naaras olisi voinut suuttua. Hän päätteli kuitenkin, että syyn oli oltava todellinen, jos Sadeturkki reagoi siihen tuolla tavoin. Viimeinen asia, mitä Varjoliekki halusi, oli menettää Sadeturkki. Sadeturkki oli hänen paras ystävänsä, ja vaikkei kolli uskonut saavansa tunteisiinsa vastakaikua, halusi hän tehdä kaikkensa pitääkseen Sadeturkin elämässään. Kolli alkoi pohtimaan, oliko hän vastannut liian töykeästi silloin edellisenä päivänä tuoresaaliskasalla, tai jättänyt ystävän jotenkin muuten huomiotta.
*Mitä minä olen tehnyt… Olen surkea ystävä.*
//Sade?
KP-boosti käytössä
