Varjoliekki
Kirjoittaja: Koivu
Varjoliekistä tuntui erittäin mukavalta, kun Mesitähti oli tullut kysymään häntä varta vasten kanssaan kävelylle vaihtamaan vähän paremmin kuulumisia. He eivät olleet jutelleet kunnolla kaksin, täysin omassa rauhassa vielä kertaakaan sitten Mesitähden vapautumisen, vaikka siitä olikin jo aikaa. Ei se silti ollut ihme, kun Mesitähdellä oli niin tärkeitä tehtäviä – ja olihan päälliköllä kestänyt toipua fyysisestikin ennalleen. Mesitähti oli myös kovin suosittua seuraa Eloklaanissa. Olihan tällä suuri perhekin, joka varmasti oli kaivannut vanhempaa kollia vielä kovemmin kuin hän itse, Varjoliekki ajatteli. Sitten Varjoliekki oli saanut pentuja. Häneltä ei ollut juuri herunut aikaa muulle kuin pakolliselle partioinnille sekä tyttärilleen ja Sadeturkille. Mesitähden kanssa Varjoliekki lähti kuitenkin kävelylle enemmän kuin mielellään.
”No, mitä sinulle kuuluu?” Mesitähti kysyi heidän lähestyessä jokea.
”Minulle kuuluu hyvää”, Varjoliekki maukaisi ja mietti hetken, miten ilmaisisi viimeaikaiset tunnetilansa.
”Totta puhuen, en ole koskaan ollut näin onnellinen. Pennut vievät nyt suurimman osan ajasta, mutta rakastan tyttäriäni suunnattomasti. En olisi uskonut itsekään, että isäksi tuleminen tuntuisi näin hyvältä.”
Varjoliekin lopetettua Mesitähti loi häneen lämpimän hymyn.
”Se on hyvä kuulla”, päällikkö maukui. ”Olet sitten tainnut löytää oman paikkasi.”
Varjoliekki katsahti vanhempaa kollia silmiin. Hän nyökäytti päätään.
”En voisi toivoa parempaa. Eloklaani on kotini, ja tulen olemaan siitä sinulle ikuisesti kiitollinen”, Varjoliekki sanoi nyt ääneen sen, mitä hän oli vain kuita sitten pelännyt, ettei pääsisi enää koskaan kertomaan Mesitähdelle. Vaan siinä hänen entinen mestarinsa oli edelleen ilmielävänä.
Kermanvärinen soturi oli törmätä puunrunkosiltaan, sillä hän ei ollut keskusteluun keskittyneenä huomannut heidän saapuneen jo joelle asti. Varjoliekki loikkasi sen päälle refleksinomaisesti ja Mesitähti lähti ylittämään jokea aivan hänen perässään. Veden ääni humisi Varjoliekin korvissa, eikä hän välttämättä olisi saanut selvää, jos Mesitähti olisikin maukunut jotain.
Laskeuduttuaan nurmelle joen toisella puolen, kolli pysähtyi ja kääntyi Mesitähden puoleen, antaakseen tälle mahdollisuuden vastata. Varjoliekki tajusi, ettei ollut myöskään vielä kysynyt, mitä Mesitähdelle itselleen kuului tai miten tämä oli voinut.
//Mesi?
