Varjotassu
Kirjoittaja: Koivu
Vihdoin saapui se päivä, kun Sadetassu oli tullut iloisena ilmoittamaan Varjotassulle saaneensa parantajilta luvan jatkaa taisteluharjoituksiaan. Varjotassu oli hyvin iloinen ystävänsä puolesta sekä siitä, miten hyvin Sadetassu oli toipunut vammoistaan. Uutisen kerrottuaan siniharmaa naaras oli puskenut kermanvärisen kollin poskea kuonollaan, ennen tuoresaaliskasalle viilettämistä. Varjotassu oli säpsähtänyt, sillä heillä ei ollut koskaan ollut tapana kommunikoida niin fyysisesti parhaan ystävänsä kanssa. Se ei kuitenkaan ollut haitannut mitään, päinvastoin. Varjotassusta sellainen ystävällinen läheisyyden osoitus oli tuntunut yllättävän mukavalta. Siinä hetkessä kolli jopa melkein vakuuttui siitä, että Sadetassu todella välitti hänestä yhtä paljon, mitä hän välitti Sadetassusta.
Nyt se hetki oli kuitenkin jo kadonnut jonnekin kauas, yön pimeyden taakse. Kermanvärinen kolli makasi paikallaan muiden oppilaiden ympäröimänä korvat valppaina, sydän jyskyttäen ja silmät ammollaan. Oppilas oli herännyt taas painajaiseen. Taivaan olivat peittäneet pikimustat pilvet ja kollin turkille oli alkanut satamaan verta. Sen jälkeen maa oli alkanut täyttyä punaisesta liejusta niin, että hänen ympärilleen oli hetkessä muodostunut valtava verijoki. Varjotassu oli herännyt siinä kohti, kun oli ollut tukehtua vereen. Nyt kolli toisti vain mielessään uudelleen ja uudelleen sitä hetkeä, kun hänen ystävänsä oli päivällä hymyillyt lämpimästi ja painanut kuononsa kiinni Varjotassun poskeen. Se auttoi hänen mieltään rauhoittumaan. Varjotassun selkäpuolella Sadetassu tuhisi rauhallisesti. Ainakin ystävä tuntui nukkuvan paremmin. Kolli ummisti silmänsä ja keskittyi vain naaraan rauhalliseen hengitykseen.
”Varjotassu, herätys”, kuului tuttu sihahdus vähän liiankin läheltä kollin korvaa. Varjotassu räväytti silmänsä auki ja nosti päänsä ylös ensimmäisenä mielikuvanaan se, kuinka leiriin olisi taas hyökätty. Raidallinen kolli ravisteli päätään pökkyräisenä tajutessaan, että mitään kauheaa ei ollutkaan meneillään. Sadetassu kökötti hänen vierellään pää kallellaan.
”Huomenta, unikeko. Mesitähti ja Hiilihammas odottavat meitä jo!” Sadetassu naukaisi ja teki nopean vilkaisun sivulle merkitsevästi. Varjotassu kohtasi naaraan sinisten silmien katseen, mutta käänsi nopeasti katseensa pois, kun tunsi Sadetassun tuijottavan omia silmiään hiukan liian intensiivisesti. Kolli ei halunnut avautua painajaisistaan nyt. Ei hän niistä yleensäkään avautunut.
Varjotassu kipitti kukkulan huipun reunalle ystävänsä perässä haukotellen matkalla. Kaukana horisontissa, Mesitähden siluetin takana, pilkottivat kauniisti auringonnousun ensisäteet.
”Huomenta! Mitä teemme tänään?” Sadetassu hihkaisi pirteänä pysähtyessään mestarinsa sekä klaanin päällikön eteen.
”Hyvää huomenta, Mesitähti ja Hiilihammas. Anteeksi, jos olemme myöhässä, vika oli minun”, Varjotassu maukui hieman nolostuneena, istuutuessaan ystävänsä viereen. Mesitähti vain räpäytti silmiään anteeksiantavasti, kun tummanruskea soturi hänen vierellään piti jämäkämmän ilmeen.
”Huomenta, oppilaat. Olemme Hiilihampaan kanssa suunnitelleet teille yhteisen harjoitustuokion tälle päivälle”, Mesitähti maukui.
”Saatte harjoitella parisaalistustekniikoita”, Hiilihammas aloitti ja jatkoi sitten ohjeiden selittämistä.
Mestarit toivottivat Varjotassulle ja Sadetassulle saalistusonnea, kun ystävykset lähtivät viilettämään yhtä käpälää alas nummille. Mesitähti ja Hiilihammas tulisivat perässä hitaammin, jotta voisivat tarkkailla suoriutumista etäältä ja saapua antamaan neuvoja tai esimerkkejä tarvittaessa.
Vähän matkan päästä Varjotassu sai vainun myyrästä. Kolli pysähtyi siihen paikkaan. Sadetassu teki samoin ja kääntyi hänen suuntaansa.
”Haistatko jotain?”
”Myyrän”, Varjotassu sanoi hiljaa. Sadetassu nyökkäsi ja alkoi tarkkailla ympäristöä. He olivat selkeästi samaa mieltä siitä, että olisi parempi pysyä vaiti, jottei pieni jyrsijä kuulisi heitä.
Varjotassu paikansi myyrän nopeasti hajuaistinsa avulla ja osoitti sitten siihen suuntaan hännällään. Sadetassu nyökkäsi ja nosti sitten etutassuaan viittoen sillä jotakin omituista, mitä Varjotassu ei ymmärtänyt. Naaras yritti kai viestiä ilmeelläänkin jotain, mutta Varjotassu ei ollut varma, mitä hän yritti sanoa. Halusiko naaras, että Varjotassu menisi käpälän osoittamaan suuntaan, vai oliko tämä itse kiertämässä siltä puolen? Kolli huomasi, että Sadetassua alkoi jo hiukan huvittaa, sillä tämän viikset alkoivat väristä tuttuun tapaan. Varjotassu kallisti päätään kysyvästi.
*Ei tästä tule mitään*, kolli ajatteli. Hän kuuli myyrän rapistelevan; se oli liikkumassa lähemmäs. Sadetassukin oli kuullut sen, sillä hän käänsi nopeasti päänsä samaan suuntaan. Ystävä näytti siltä, että oli löytänyt myyrän katseellaan muutaman ketunmitan päästä. Naaras kyyristyi vaanimisasentoon, ja Varjotassu teki samoin. Kolli odotti, että Sadetassu lähtisi etenemään ensin, jotta hän tietäisi, mihin suuntaan lähteä. Varjotassusta parisaalistus tuntui kovin vaikealta, eikä hän oikein ymmärtänyt sen ideaa. Hänen oli välillä vaikea ymmärtää sanattomia viestejä, joten hänestä tuntui, että heidän olisi pitänyt tehdä jokin suunnitelma etukäteen.
Äkkiä Sadetassu syöksähti eteenpäin. Varjotassu näki, kuinka naaras ehti läimäistä myyrää valkoisella tassullaan, ennen kuin se ehti kääntyä pakoon. Myyrä lähestyi nyt Varjotassua hyvää vauhtia. Kolli ponkaisi kuitenkin ylös hieman liian aikaisin niin, että melkein suoraan häntä kohti juossut myyrä ehti kiepahtaa ympäri. Kolli pysähtyi ja jäi katsomaan, saisiko toisella puolella kyyhöttävä Sadetassu myyrän kynsiinsä. Tämä ei voinut olla mitenkään hyödyllinen taktiikka, kermanvärinen oppilas ajatteli, eikä olisi halunnut tuottaa pettymystä Mesitähdelle.
//Sade?
