Varjotassu
Kirjoittaja: Koivu
Varjotassu tuijotti Sadetassun verenpeittämää turkkia täysin sokissa samalla, kun Liljatuuli ja Leimusilmä painoivat jotakin siniharmaan naaraan vatsaa vasten estääkseen tätä vuotamasta kuiviin. Lumi Sadetassun ympärillä oli värjäytynyt kirkkaan punaiseksi. Myös naaraan kaulasta vuoti verta ja parantajat olivatkin pyytäneet Varjotassua painamaan tassullaan paksua lumikerrosta voimakkaasti Sadetassun kaulaa vasten. Vatsassa viillot olivat suurempia, mutta eivät hämähäkinseitit yksin riittäneet vuotavaan kaulaankaan. Varjotassu oli täysin paniikissa, mutta tuijotti vain jähmettyneenä ystävänsä vatsasta pulppuavaa verta. Mitä jos Sadetassu kuolisi? Ei hän saisi kuolla, ei näin, kolli ajatteli.
Varjotassun mieli palasi vähän väliä kertaamaan tapahtunutta: Kahakan lopussa Varjotassu oli nähnyt Sadetassun lyyhistyneen verta vuotavana maahan. Kun Varjotassu ja Salviakatse olivat kiirehtineet naaraan luokse, ei tämä ollut enää reagoinut mihinkään. Kolli oli hetken ollut jo vakuuttunut siitä, että hän oli menettänyt Sadetassun lopullisesti, kunnes oli erottanut harmaan kyljen kohoilevan edelleen. Kovalla kiireellä ja vaivalla Varjotassu ja Salviakatse olivat onnistuneet puoliksi kantamaan, puoliksi raahaamaan Sadetassun takaisin kukkulalle, jonka luona joukko sotureita oli auttanut saamaan velton, tajuttoman naaraan ylös leiriin parantajien luokse.
Kermanvärinen oppilas ei ollut edelleen uskoa silmiään. Ainoa asia hänen mielessään oli Sadetassu ja hän toivoi vain, että parantajat saisivat verenvuodon loppumaan ja harmaa oppilas tulisi vielä tajuihinsa. Epätoivo oli kuitenkin täyttänyt Varjotassun ajatukset. Hän vajosi hetki hetkeltä syvemmälle toivottomuuteen ja synkkyyteen niin, että kollista alkoi tuntua kuin kaikki olisi alkanut pimentyä. Kuin kaikki värit, paitsi kirkas, punainen veri, olisivat haalistuneet.
Hetken päästä Varjotassu tunsi Liljatuulen laskevan häntänsä hänen lavalleen. Kolli säpsähti, mutta ei katsonut parantajaa silmiin, tuijotti vain Sadetassua, jonka kylki kohoili edelleen vaivalloisesti.
”Se-selviääkö hän?” Varjotassu kuiskasi, eikä ollut varma halusiko kuulla vastausta. Liljatuuli silitti lohduttavasti kermanvärisen kollin lapaa. Se ei kuitenkaan auttanut. Sadetassu oli se kissa, jonka Varjotassu tarvitsi tuekseen; ja nyt näytti pahasti siltä, että kolli ei saisi pitää häntä elämässään. Liljatuuli näytti harkitsevan sanojaan pitkään, niin Varjotassu ainakin koki – tai sitten hän vain keskittyi haavojen tukkimiseen.
”Kyllä minä uskon, että hän selviää, jos verenvuoto saadaan tyrehtymään pian. Ymmärrä kuitenkin, etten voi luvata mitään. Voimme vain rukoilla, että Tähtiklaani pelastaa hänet”, Liljatuuli sanoi viimein.
Varjotassu ei ollut varma, merkitsivätkö parantajan sanat hänelle mitään, mutta hän nyökkäsi pienesti pää alas painettuna. Kolli ei uskonut Tähtiklaaniin, mutta hänellä oli kyllä uskoa Eloklaanin parantajiin. He olivat aina tienneet mitä tehdä. Ainakin Varjotassu tiesi, että he tekisivät parhaansa. Hän ei vain tiennyt, olisiko se tarpeeksi.
Varjotassu laski kuononsa Sadetassun harmaalle korvalehdelle ja kosketti sitä nenällään.
”Älä jätä minua, Sadetassu. Tarvitsen sinua”, kolli kuiskasi hyvin hiljaa. Naaras ei reagoinut mitenkään, vaan makasi edelleen tajuttomana, kun kermanvärinen oppilas nosti päänsä.
Varjotassu kauhaisi nopeasti uuden kasan lunta etutassulleen ja jatkoi Sadetassun kaulahaavan vuodon tyrehdyttämistä. Kolli oli kadottanut ajantajunsa, mutta hetken kuluttua kaulan vuoto alkoi hidastumaan. Silloin Leimusilmä työntyi äkkiä Varjotassun toiselle puolen ja asetti jonkin yrttitupon Sadetassun kaulalle. Sen jälkeen Leimusilmä käski Varjotassua jatkamaan ja siirtyi takaisin naaraan vatsan luokse auttamaan Liljatuulta.
Kermanvärinen kolli hätkähti huomatessaan, että myös Mesitähti oli saapunut Sadetassun vierelle. Päällikön ilme paistoi huolesta ja Varjotassu epäili tämän saapuneen seuraamaan tilannetta heti siitä kuullessaan. Varjotassu kohtasi Mesitähden synkän, pahoittelevan katseen. Hän ei kuitenkaan osannut sanoa, eikä elehtiä mitään Mesitähdelle, vaikka olikin kiitollinen, että tämä oli saapunut paikalle. Jotenkin hänen mestarinsa läsnäolo tuntui rauhoittavalta; siltä, ettei hän ollutkaan aivan yksin. Varjotassu oli silti edelleen täydessä sokissa, eikä kestänyt kauaakaan, kun kollin silmät lasittuivat paikalleen Sadetassun turkkiin. Sumeasti kolli erotti Mesitähden kävelevän hänen vierelleen.
”Sadetassu on paras ystäväni”, Varjotassu sai sanottua ääni väristen.
”Minä tiedän, olen pahoillani… Mutta älä huoli, Tähtiklaani huolehtii kyllä, etteivät sellaiset kissat kuole, joiden aika ei ole vielä. Sadetassu on nuori ja sitkeä. Liljatuuli ja Leimusilmä osaavat varmasti parantaa hänet”, Mesitähti maukui rauhoittavasti ja laski häntänsä Varjotassun selälle.
”Toivon niin”, Varjotassu vastasi jääden tuijottamaan Sadetassua.
Oli kuin aika olisi pysähtynyt.
//Sade? D:
