Varjotassu
Kirjoittaja: Koivu
Varjotassu oli helpottunut siitä, ettei Sadetassu ollut pitänyt hänen tekoaan vääränä, vaikka tunsikin edelleen itse syyllisyyttä tapauksesta. Eikä hän ollut alun perin lähtenyt leiristä puolustaakseen sitä… hän oli paennut silkasta pelosta kuin pieni pentu. Siksi hän ei tiennyt, mitä vastata ja vältteli jälleen Sadetassun katsetta.
Varjotassu yllättyi, kun Sadetassu kehui hänen silmiään kauniiksi. Kolli ei tiennyt, mitä sanoa tai miten reagoida moisiin sanoihin. Hän vain hämmentyi lisää ja tunsi poskissaan omituista kuumotusta. Sivusilmällä Varjotassu näki Sadetassun hymyilevän leveästi. Ainakin hänen ystävänsä näytti hieman piristyneen. Pian Sadetassu laski päänsä alas ja Varjotassu tunsi tämän painautuvan kiinni kollin kylkeen. Ystävän käytös vaikutti jotenkin sekavalta. Ennen kuin Varjotassu ehti kysyä, oliko kaikki hyvin, Sadetassu ryhtyi uniseen kehräykseen:
”Olet lämmin… lämmin kuin viherlehden aurinko.”
Varjotassu katsoi siniharmaata ystäväänsä, joka oli jo sulkenut silmänsä. Ehkä Sadetassu oli vain hyvin uupunut, Varjotassu ajatteli. Varjotassua huvitti hiukan ystävän uniset höpinät. Hän ei kuitenkaan saanut silmiään irti Sadetassusta; naaraan harmaa, pieni, uninen pää näytti jotenkin rauhoittavan suloiselta. Nyt vasta Varjotassu huomasi, miten kaunis yksityiskohta Sadetassun valkoiseksi värittynyt vasen korva oli. Vaikka siniharmaan oppilaan yleensä niin siisti turkki oli osin riekaleina, näytti naaras Varjotassun mielestä nyt entistäkin viehkeämmältä valkoisine tassuineen vaipuessaan rauhalliseen uneen hänen vierellään. Sadetassun unisissa sanoissakin oli ollut jotain niin suloista. Varjotassu ei olisi vielä klaaniin liittyessään uskonut, että voisi todella välittää toisesta kissasta näin paljon. Tämä todella oli oikeaa ystävyyttä, eikö niin? Sitä sen oli pakko olla, Varjotassu ajatteli itsekseen. Pienen hetken hän tunsi itsensä hyvin onnelliseksi.
Pitkän haukotuksen ja lyhyen tassunpohjien pesemisen jälkeen Varjotassukin onnistui vaipumaan uneen, turkki kiinni ystävänsä turkissa.
Neljäsosakuu vierähti kuin huomaamatta. Varjotassu tuskin erotti päiviä toisistaan ollessaan yhä sokissa sodasta ja leirin menettämisestä. Kermanvärisen kollin pitkät, kipuilevat selkähaavat olivat onneksi jo paremmassa kunnossa ja niitä peitti paksu rupi. Parantajien mukaan tulehdusvaaraa ei enää ollut, kunhan ne eivät aukeaisi uudelleen. Näytti kuitenkin pahasti siltä, että syvistä haavoista tulisi jäämään arpia.
Varjotassu oli herännyt tänään erittäin aikaisin, kuten jokaisena aamuna, jonka hän oli ehtinyt elää uudessa leirissä. Oppilaan unet olivat muuttuneet entistäkin levottomammiksi taistelun jälkeen. Painajaiset eivät jättäneet nuorta kollia rauhaan, eivät sitten millään. Varjotassu pelkäsi joka ilta, että heräisi yöllä siihen, miten joku raatelisi häntä kuoliaaksi. Hän havahtui hereille aina lukemattomia kertoja yön aikana. Ainoastaan Sadetassun läsnäolo sai Varjotassun rauhoittumaan niin, että hänen oli mahdollista nukahtaa uudelleen. Kolli oli varma, että jonain päivänä hän tulisi vielä hulluksi.
Koska Varjotassu oli ollut niin aikaisin ylhäällä, Mesitähti oli vienyt hänet taisteluharjoituksiin heti auringonnousun aikaan. Nyt oppilas palasi mestarinsa perässä ylös kukkulalle. Harjoitukset olivat kieltämättä herättäneet kollin kunnolla, mutta nyt hän oli lopen uupunut. Hän tiesi kuitenkin, että jotain olisi vielä metsästettävä, ennen kuin Varjotassulla itsellään olisi mahdollisuutta syödä.
”Sinulla meni tänään hienosti! Olet parantunut taisteluliikkeissäsi”, Mesitähti kehui.
”Kiitos, Mesitähti. Minustakin tuntuu, että osaan ottaa taisteluharjoitukset vähän vakavammin kuin ennen”, Varjotassu maukui pohdiskellen.
”Minäkin olen huomannut”, Mesitähti sanoi hymyillen.
”Jaksaisitkohan lähteä tästä vielä metsästyspartioon? Saisit koko illan vapaaksi”, Mesitähti sanoi heidän saapuessaan leiriin. Varjotassu pidätti huokauksen. Kolli kuitenkin piristyi huomatessaan, että päällikkö osoitti hännällään Sadetassun ja parin muun kissan suuntaan, jotka hän ymmärsi partioon osallistujiksi.
”Totta kai”, Varjotassu sanoi kuuliaisesti nyökäten. Mesitähti väläytti oppilaalle vielä lämpimän hymyn, ennen kuin lähti jatkamaan omia velvollisuuksiaan.
Varjotassu tallusteli Sadetassun ja muiden luokse.
”Hei! Tuletko sinäkin metsästyspartioon?” hänen ystävänsä naukaisi heti iloisena.
”Tulen. Mesitähti määräsi minut, kun en ole vielä metsästänyt”, Varjotassu selitti. Kolli pohti, oliko Mesitähti taktikoinut ja määrännyt hänet tarkoituksella samaan partioon Sadetassun kanssa. Kai hänen mestarinsa oli pakostikin huomannut, että Varjotassu oli saanut ystävän toisesta oppilaasta, eikö?
Kun partio oli päässyt kauemmas kukkulalta, Varjotassu hidasti hiukan tahtia, jotta saisi vierellään kävelevän Sadetassun etäämmäs muista. Kermanvärinen kolli ei pitänyt siitä, kun toiset kuuntelivat heidän keskustelujaan – vaikkei niissä mitään salaista olisikaan. Varjotassu vain piti yksityisyydestä. Eikä hän itsekään tiennyt monesta eloklaanilaisesta juuri mitään.
Varjotassu ei ollut raaskinut ottaa Sadetassun kanssa puheeksi taisteluyötä sen jälkeen, kun naaras oli vaikuttanut jonkin aikaa hyvin sekavalta jälkeen päin. Nyt hän toivoi vain, ettei olisi liian aikaista. Sadetassu näytti huomanneen, että Varjotassulla oli jotain sanottavaa, sillä naaras katsoi häntä odottavan uteliaana.
”Tiedän, että yrität aina pysyä positiivisena, mutta muista, että voit aina kertoa minulle, jos jokin painaa mieltäsi”, Varjotassu aloitti varovasti. Sadetassu näytti hiukan hämmentyneeltä, ainakin mitä Varjotassu osasi tulkita.
”Mitä tarkoitat?” naaras kysyi.
”No… Vaikutit mielestäni hiukan sekavalta silloin taistelun jälkeisinä päivinä. Voitko sinä jo paremmin?” Varjotassu kysyi hiljaisella, mutta huolestuneella äänellä. Hän pohti, avautuisiko itse painajaisistaan. Jostain syystä kollista kuitenkin tuntui paljon tärkeämmältä se, että Sadetassu olisi kunnossa, vaikka hän sai itse aivan liian vähän unta.
//Sade?
