Varjotassu
Kirjoittaja: Koivu
Varjotassu oli saanut ihan kohtalaisesti saalista Sadetassun kanssa. Saalistus tuntui kollista edelleen haastavalta, mutta hän kehittyi päivä päivältä ja oli ihan tyytyväinen tämän päivän kahden saaliin suoritukseen; olihan Sadetassu saanut yhtä monta ja tämä oli sentään klaanisyntyinen.
Palattuaan leiriin muun partion kanssa ja pudotettuaan saaliit kasaan, Varjotassu otti Sadetassusta mallia ja jäi odottamaan, tulisiko sotureilta muita käskyjä tälle päivälle.
”Onko meille vielä jotain tehtävää?” siniharmaa naaras kysyi innoissaan, painellen valkeita tassujaan maata vasten. Varjotassu ei ollut yhtä innoissaan – Mitä jos heidät laitettaisiin nyppimään kirppuja klaaninvanhimpien turkeista? Varjotassu pinnisteli pysyäkseen tarkkaavaisena. Kermanvärinen kolli oli jo lopen uupunut metsästyspartion jäljiltä. Hänestä tuntui nyt, kuin ei olisi nukkunut silmäystäkään viime yönä. Hän toivoi kuitenkin, että välttyisi painajaisista sitten, kun vihdoin pääsisi torkuille.
”Viekää klaaninvanhimmille syötävää”, Hiilihammas käski ja lisäsi: ”Muut oppilaat ovat tuskin ehtineet ruokkia heitä vielä, kun metsästyspartiomme lähti ensimmäisenä. Tiedän, että hoiditte tehtävän myös eilen, joten pidän huolen, että muut oppilaat hoitavat klaaninvanhimpien ruokkimisen seuraavat kaksi päivää.”
Varjotassu pakottautui katsomaan Hiilihammasta silmiin sekä nyökkäsi kuuliaisesti.
”Selvä on!” Sadetassu naukaisi ja alkoi oitis tutkiskella ilmeisesti, mikä tuoresaaliskasassa olisi mehukkain valinta. Hiilihammas, Oksakuiske ja Pehmoturkki lähtivät jatkamaan omia askareitaan.
Naaras päätyi lopulta valitsemaan suuren naakan sekä Varjotassun nappaaman pulskahkon oravan. Varjotassu vain myönteli mukana, hän oli liian hidas valikoimaan ja Sadetassu oli tehnyt hänen mielestään juuri oikeat valinnat.
Klaaninvanhimmat ruokittuaan oppilaat astelivat takaisin aukiolle, tuoresaaliskasan edustalle.
”Tuletko syömään?” Sadetassu kysäisi hymyillen.
Varjotassulla ei oikein ollut nälkä. Painajaisten aiheuttama ahdistus oli piinannut nuorta kollia koko päivän. Hänen mielensä tuntui niin sekavalta, että tällä hetkellä hän kaipasi vain unta.
”Tuota, oikeastaan… Ajattelin syödä vähän myöhemmin”, Varjotassu vastasi, eikä maininnut mitään huonoista yöunistaan. Eihän kolli tiennyt, mitä Sadetassu hänestä oikein halusi. Naaras voisi aivan hyvin esittää ystävällistä ja jättää hänet yksin löytäessään parempaa seuraa. Varjotassu piti tätä oikeastaan hyvin todennäköisenä. Hän katseli maata, mutta tunsi Sadetassun tutkistelevan katseen turkillaan.
”Ai, no ei se mitään,” Sadetassu vastasi lempeästi. Kuuliko Varjotassu naaraan äänessä pientä pettymystä, vai uskotteliko vain niin itselleen, koska toivoi, että uusi tuttavuus olisi oikeasti välittänyt hänestä? Varjotassu kääntyi lähteäkseen laahustamaan oppilaiden pesälle. Sitten hän tajusi, että olisi epäkohteliasta poistua sanomatta mitään. Varjotassu kääntyi siniharmaan naaraan puoleen:
”Oli mukavaa metsästää kanssasi tänään.”
”Niin minullakin sinun kanssasi!” Sadetassu maukui iloisena.
Varjotassu väräytti korviaan ja jatkoi sitten oppilaiden pesälle.
Asettuessaan sammalvuoteelleen hän käpertyi pienelle kerälle, peittäen kuononsa ja silmänsä tuuhealla hännällään. Hän ei kuitenkaan uskonut, että pystyisi nukkumaan kovin hyvin tähän aikaan päivästä, kun aukiolta kuului kissojen hälinää. Se tuntui täyttävän hänen korvansa sekavana, ylitsepääsemättömänä meluna. Miksi juuri silloin, kun hän yritti nukkua, hän ei saanut suljettua ympäröivää maailmaa pois mielestään?
Kolli sai lopulta kuitenkin torkahdettua kevyille päiväunille.
Se ei lohduttanut paljoa, sillä seuraavat kaksi yötä Varjotassu nukkui tuskin silmäystäkään. Hän ei ollut uskaltanut yrittää nukahtaa uudelleen nähtyään painajaista Kaksijalkalan aidoista, jotka ajoivat nuoren kissan umpikujaan ja hyökkäsivät tämän kimppuun raa’asti, ennen kuin Varjotassu ehti saada itsensä hereille. Vaikka se oli vain mielikuvituksellinen uni, oppilas oli herännyt henkeä haukkoen, kylmä hiki turkillaan. Hänen onnekseen kukaan muu ei ollut herännyt – ainakaan hänen tietääkseen. Se vasta olisikin ollut noloa. Inhottavaakin siinä tapauksessa, jos Pöllötassu olisi sattunut heräämään.
Nyt Varjotassu laahusti mestarinsa perässä joen vartta pitkin kohti avoimia nummia. Maata peitti siellä täällä jo ohut lumikerros, eikä jääkylmä maa ja hyytävä tuuli ilahduttanut Varjotassua ollenkaan. Ainoastaan käveleminen piti hänet lämpimänä. Mesitähti oli päättänyt, että he harjoittelisivat tänään nummilla saalistamista. Se tuntui Varjotassusta vielä vaikeammalta kuin metsässä saalistaminen. Eihän missään ollut mitään, mihin piiloutua. Riista karkaisi käpälistä, ennen kuin edes osuisi niihin, entinen kotikisu ajatteli.
Varjotassu ei ollut ollenkaan innokas harjoittelemaan tänään. Kermanvärisen kollin käpäliä painoi uupumus, kylmyys turrutti kasvoja ja hän oli haukotellut koko matkan. Mesitähti oli tuskin huomannut, sillä tämä oli kävellyt hieman edellä. Varjotassun polkuanturatkaan eivät vielä olleet täysin tottuneet metsämaahan, joten niitä aristi joka askelmalla, vaikka alla olikin tällä hetkellä tasainen, kuuraisen nurmen peittämä maa. Unen puute tuskin auttoi niitäkään vahvistumaan.
Mesitähti pysähtyi kuolleen heinikon muodostamalle pienelle aukiolle, jota ympäröi pari kitukasvuista pensasta.
”Kerrataanpa vielä muutama asia, joihin tulee kiinnittää huomiota, kun saalistaa nummilla”, mestari sanoi. ”Osaatko arvata mitä ne ovat?”
Varjotassun pää löi tyhjää. Kuin kaikki hänen oppimansa tieto olisi kadonnut jonnekin tavoittamattomiin tuulen mukana. Mesitähti odotti rauhallisena ja hymyili tavalliseen tapaansa, mutta siitä huolimatta Varjotassu tunsi itsensä huonoksi oppilaaksi, kun ei osannut vastata mitään. Hän yritti keksiä äkkiä edes jonkun surkean arvauksen.
”Tuota… On vaikea löytää vaanimispaikka?” kermanvärinen kolli vastasi hiljaisella, epäröivällä äänellä.
”Sekin on totta. Keksitkö muuta?” Mesitähti kysyi kannustavasti.
”Ei tule kyllä mieleen”, Varjotassu sanoi maata katsellen. Hänen hännänpäänsä nyki hermostuneesti. Sitten päällikkö laski häntänsä Varjotassun lavalle.
”Hei, ei se mitään. Sen takia olemme täällä, että opit jotakin uutta”, Mesitähti maukui hymyillen. Varjotassu ei tiennyt, mitä vastata.
”Nummilla on erityisen tärkeää huomioida tuulen sekä varjojen suunta”, mestari selitti. Varjotassu nosti päänsä ja nyökkäsi. Hän kuitenkin tunsi nyt olonsa aivan kirpunaivoiseksi.
”Myös vaanimisasennon täytyy olla kunnossa: sinun täytyy pysyä niin matalana kuin mahdollista. Jäniksiä ja kaneja pyydystäessä nopeus on keskiössä. Lintuja napatessa taas on osattava jähmettyä paikalleen joskus pidemmäksikin aikaa”, Mesitähti jatkoi.
”Selvä on, yritän muistaa tuon”, Varjotassu lupasi. Mesitähden katse oli luottavainen:
”Hyvä. Voimme nyt lähteä etsimään riistaa, mutta saat kulkea edellä. Kerro vain, kun saat vainun jostakin.”
Pian liikkeelle lähtemisen jälkeen Varjotassu haistoi jonkin linnun ja pysähtyi. Hän vaihtoi pikaisesti katseita Mesitähden kanssa, joka nyökkäsi ymmärtäneensä. Myös myyrän haju tuntui laimeana, mutta sitä oli vaikeampi paikantaa, joten kolli päätyi jäljittämään lintua.
Varjotassu pysähtyi heti, kun sai pikkuruisen linnun näköpiiriinsä. Se nokki jotakin jyviä ripeään tahtiin. Hitaasti kolli hivuttautui matalaksi vaanimisasentoon ja jähmettyi taas paikalleen. Hän kuuli Mesitähden tekevän samoin takanaan. Pikkulintu pompahti hännänmitan verran oikealle.
’Lähteekö se lentoon? Pitääkö minun hyökätä nyt?’ Varjotassu mietti.
Hän panikoi ja syöksähti nopeasti lintua kohti. Se oli kuitenkin paljon nopeampi – sekä aivan liian kaukana – ja pyrähti lentoon ennen kuin Varjotassun käpälät edes osuivat maahan ensimmäisen loikan jäljiltä. Oppilas ei edes yrittänyt enää saada sitä kiinni ilmasta. Hetkessä lintu oli kadonnut taivaan tuuliin.
Mesitähti asteli Varjotassun luokse.
”Toimit vähän liian äkkipikaisesti. Vaanimisasentosi oli kuitenkin täydellinen!” mestari arvioi.
”Tulehan, yritetään toista riistaa. Saat kyllä kulkea yksinkin, jos läsnäoloni tuo paineita”, tämä jatkoi.
Varjotassu istui vain paikoillaan ja tuijotti eteenpäin, kunnes sai prosessoitua, mitä Mesitähti oli sanonut. Hän yritti kasata itsensä, mutta hänestä tuntui tänään mahdottomalta keskittyä mihinkään. Savuiset silmät lasittuivat jatkuvasti väsymyksen painaessa nuorta kollia.
”Voisin kyllä yrittää yksin”, Varjotassu totesi. Hän ei kyennyt estämään sitä seuraavaa haukotusta.
Pienen vaeltelun jälkeen kolli löysi pulskan hiiren pesemässä itseään jäätyneen heinikon suojissa. Sen ei pitäisi ainakaan olla vaikea saalis, hän ajatteli sekä muisti nyt tarkistaa tuulen suunnan. Varjotassu oli juuri oikealla puolella tuulta. Hän madaltui vaanimaan kohdetta, mutta unohti katsoa alleen. Pieni risu raksahti kollin tassun alla. ’Hiirenpapanat!’ Oppilaan yllätykseksi hiiri ei lähtenyt pakoon, se vain jähmettyi paikoilleen. Varjotassu lähti hiipimään eteenpäin. Hänen silmäluomiaan painoi, mutta oppilas pinnisteli loppuun asti pitääkseen katseensa hiiressä.
Päästyään tarpeeksi lähelle Varjotassu hyökkäsi. Hän sai hiiren etutassuihinsa, mutta se livisti karkuun hänen alitseen. Kolli kiepahti nopeasti ympäri ja lähti takaa-ajoon. Hiiri katosi kuitenkin jonnekin heinien alle. Hän jarrutti nopeasti ja oli kompastua tassuihinsa.
Apeana Varjotassu lähti toiseen suuntaan. Kollin pää ja häntä riippuivat maata kohti. Miksei häneltä onnistunut yhtään mikään?
’Ehkä olenkin surkea oppilas ja Mesitähti vain elättelee toivoa. Ei positiivisuus tee minusta sen parempaa’, hän ajatteli mieli maassa. Äkkiä Mesitähden askeleet kuuluivat hänen takaansa. Varjotassua hävetti myöntää, että oli päästänyt jo toisen saaliin karkuun. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut sanoa sitä ääneen. Mesitähti tuntui tajunneen sen:
”Älä huoli, nummella saalistaminen on aluksi hyvin haastavaa.”
”Onko sinulla kaikki hyvin?” Mesitähti kysyi. Varjotassu katsoi valkeaa kollia silmiin hetken, eikä oikein tiennyt, mitä sanoa. Hänen teki vain mieli todeta, ettei hänestä ollut soturiksi. Edes oppiminen ei saanut kollia paremmalle mielelle tänään.
”Näytät uupuneelta. Oletko nukkunut ollenkaan?” päällikkö maukui erittäin huolestuneen oloisena, kun Varjotassu ei sanonut mitään.
”En kovin paljoa”, Varjotassu vastasi haukotellen heti perään.
”Niin arvelinkin. Lopetetaan harjoitukset tältä päivältä, sillä sinä kaipaat nyt lepoa. Jos sinun on vaikea nukahtaa, käy hakemassa Liljatuulelta unikonsiemeniä auringonlaskun aikaan”, Mesitähti määräsi myötätuntoiseen äänensävyyn.
Varjotassu oli helpottunut, mutta ei osannut iloita vapautuksesta.
”Hyvä on. Kiitos, Mesitähti.”
Varjotassu palasi leiriin lopen uupuneena, tyhjin hampain ja surkein mielin. Häntä ahdisti, että muut ihmettelisivät, miksei hän tuonut tuoresaalista leiriin. Nuoresta kollista tuntui edelleen, että hän oli klaanin surkein metsästäjä. Hän oli lähes vakuuttunut, että Eloklaanin pennutkin olisivat taitavampia. Kermanvärinen kolli tunsi itsensä myös äärimmäisen yksinäiseksi. Kuin hänen rinnassaan olisi ollut pelkästään tyhjä aukko. Ehkä hän oli ollut väärässä; ehkä Eloklaani ei ollutkaan hänen paikkansa.
Vatsa kurnien Varjotassu asteli tuoresaaliskasalle. Kun hän näki, miten suppea se oli, hän kääntyi pois. Sen ympärillä oli muutama kissa syömässä, mutta Varjotassu ei tuntenut itseään oikeutetuksi syömään, kun ei ollut saanut tänään mitään tuotavaa klaanille.
Hän käveli oppilaiden pesään, mutta kääntyi pois sieltäkin nähdessään Pöllötassun. Tämä näytti juuri siltä, kuin olisi sanomassa jotakin mielestään oikukasta. Varjotassu ei kuitenkaan ehtinyt kuulla, vaan asteli takaisin piikkihernetunnelille ja juoksi metsään. Tämä suuntasi pohjoiseen, jotta joki ei ehtisi tulla vastaan.
Kulutettuaan kaikki viimeisetkin voimansa juoksemiseen, kermanvärinen kolli pysähtyi. Hän sulki silmänsä ja hengitti keuhkonsa täyteen kylmää ilmaa. Äkkiä kuului suhahdus, kun lintu lähti lentoon oksalta suoraan kollin yläpuolelta. Varjotassun mieleen piirtyi kuva käpäliä huitovasta kaksijalasta ja hän säikähti niin, että hyppäsi ilmaan. Sydän jyskyttäen hän kipitti edessään olevan pyökin juureen. Sen oksat näyttivät sopivilta kiipeämiseen ja niitä oli runsaasti niin, että Varjotassu pystyi kuvitella hyppivänsä ylös asti oksa oksalta. Varjotassu mittasi alimman oksan etäisyyden katseellaan ja hyppäsi ketterästi sen päälle. Vaalean kellanpunaiset tassut saivat täydellisen otteen leveähkön oksan rungosta. Kolli kiipesi vielä kaksi oksaa ylemmäs ja jäi sitten kyyhöttämään paikalleen. Jos hän olisi erakko, hän asuisi todennäköisesti puussa, kolli ajatteli. Varjotassu mietti, pystyisikö nukkumaan tässä. Kylmä viima iski päin turkkia ja kolli alkoi väristä kylmästä. Hän tajusi pian, ettei selviäisi lehtikadon yli yksinään. Mutta eivät jatkuvat painajaisetkaan olleet elämistä.
’Voisin aivan hyvin jäätyä tähän. Vaipuisin ikuiseen uneen.’
Varjotassu ravisteli päätään. Ei hän sitä oikeasti halunnut. Hänestä tuntui, että hänen sydämensä oli jo jäässä, ja että hänen sekava mielensä oli jo haihtumassa pois tuhkana. Juuri sitä hän ei halunnut. Hän halusi jonkun, joka auttaisi häntä pääsemään pois kaikesta siitä tuskasta. Jonkun, joka toisi valoa ja lämpöä hänen sisällään vellovaan kurjuuteen ja yksinäisyyteen. Hän halusi eroon painajaisista. Hän halusi kuulua johonkin, eikä olla merkityksetön. Jos Varjotassu kuolisi nyt, hänen elämänsä olisi ollut turha eikä kukaan muistaisi häntä.
Kolli säpsähti jälleen kuullessaan rapinaa alapuoleltaan. Hänen katseensa tarkentui pyökin juurelle ilmestyneeseen harmaaseen hahmoon. Se oli Sadetassu. Mitä ihmettä hän täällä teki? Oliko naaras lähtenyt heti hänen peräänsä? Sadetassu näytti nuuhkivan kollin jälkiä. Hetken naaras katseli ympärilleen hämillään, mutta tajusi pian katsoa ylöspäin.
”Varjotassu! Mitä ihmettä sinä siellä teet?” tämä naukaisi silmät pyöreinä. ”Onko kaikki hyvin?”
Kolli huokaisi apeana, eikä pystynyt katsomaan Sadetassua silmiin.
”Olen surkea oppilas. Mikään ei onnistunut tänään ja jouduimme lopettamaan harjoitukset kesken”, Varjotassu päästi suustaan ja yllättyi itsekin, että pystyi avautumaan uudelle tuttavuudelleen sillä tavoin. Toisaalta, hänhän kertoi vain, miten asiat olivat.
”Seurasitko sinä minua?” hän kysyi hämillään.
Varjotassua ei haitannut, että Sadetassu oli saapunut paikalle, vaikka hän ihmettelikin, miksi naaraalla olisi mitään syytä olla hänestä huolissaan. Siltä Sadetassu kuitenkin vaikutti, jos Varjotassu osasi tulkita tämän äänensävyä ollenkaan. Varjotassu oli kuitenkin varma, että hän olisi seonnut, jos Sadetassu ei olisi ilmaantunut paikalle.
//Sade?
