Varpulaulu
Kirjoittaja: Saaga
/Varpulaulu näkee tarinassa näyn ja siksi siinä esiintyy kuollut hahmo/
Minua pyörrytti. Horjuin käpälilläni koittaessani tallustaa kohti soturien pesää. Pelko ja ahdistus velloivat sisälläni. Ainoa päämääräni oli nyt makuusijani. Kompuroin sisään soturien pesään. En rekisteröinyt oliko pesässä ketään tallustin vaan suoraan omalle pesälleni, koska tiesin missä se oli. Silmissäni vilisi ja kuulin korvissani vaan kauhean jyskytyksen. Lysähdin kyyhöttämään makuualusilleni. Haukoin happea keuhkoihini, jotka tuntuivat varsin tyhjiltä kaiken sen kompuroinnin ja horjumisen jälkeen. Yhtäkkiä ahdistus helpotti ja pyöriminen tuntui hidastuvan. Aloin kuulla, mitä ympärillä tapahtui ja tajusin, että Sädesäihke oli siinä vierelläni.
“Et vaikuta oikein hyvä vointiselta. Pitäisikö minun auttaa sinut parantajalle?” vanhempi soturi ehdotti. Pudistin heti päättäväisesti päätäni ja onnekseni Sädesäihke ei ryhtynyt kinaamaan. En halunnut parantajalle. En minä ollut kipeä. Hengitin jo paremmin, kun alkoi tuntua, että vihdoin sain happea. Korvissani tinnutus lakkasi ja kuulin sykkeeni vain vaimeasti.
“Voin olla tässä kanssasi hetken, jos se auttaisi”, ystäväni ehdotti. Olin kiitollinen tästä ehdotuksesta. Tunsin kollin hännän silittävän selkääni. Se todella auttoi. Kosketus sai minut palautumaan nykyhetkeen ja sain ajatukset toimimaan paremmin.
“Kiitos”, kähähdin. Sädesäihke vain hymähti vastaukseksi ja jatkoi selkäni silittämistä hetken. Sain jo kunnolla happea eikä näössäkään ollut valittamista.
“Parempi jo?” oranssi soturi kysyi tarkkaillen ilmettäni. Nyökkäsin hiljaa ja painoin pääni käpälilleni. Kunnon uupumus iski päälle ja olin nukahtaa jo pelkästä silmien räpäyttämisestä.
“Hyvä. Minä menen nyt nukkumaan mutta voit herättää minut ihan milloin vain, jos tarvitset apua”, Sädesäihke naukaisi ja taputti hännällään lapaani.
“Kiitos ja öitä”, naukaisin hänen peräänsä. Ummistin silmäni ja kuuntelin kuinka kollin askeleet tömisivät maahan. Nukahdin nopeasti.
Heräsin täristen pelosta. Olin taas nähnyt yhtä niistä painajaisistani. Tällä kertaa minut oli raadellut riekaleiksi kukapa muukaan kuin oma siskoni Korpikaste. Sydämeni tykytti hurjaa vauhtia ja korvissa kohisi. Koitin päästää pelosta irti mutta se ei ihan onnistunut. Tärisin nimittäin vain kovemmin. Tarkkailin pesää nopealla vilkaisulla. Ketään ei näkynyt. Oli siis aamu. Ehkä minun oli annettu sitten nukkua pitkään eilisen jälkeen. Totta puhuen en tiedä miksi siihen olisi suhtauduttu mitenkään eri tavalla kuin muihin päiviin, sillä kaikki päivät näyttivät nykyään edellisillalta. Edellisilta vain sattui olemaan ensi kerta, kun joku huomasi ahdinkoni. Huokaisin ja painoin pääni käpälilleni. Miksi elämä oli tälläistä? En halunnut elää tälläisessä pelossa ja painajaisten keskellä kokoajan. Yhtäkkiä jokin pakotti minut katsomaan pesän sisään käyntiä kohti. Sieltä loisti kirkasta valoa. Näin tutun kissan kurkistavan sisään. Lehtomyrsky. Mitä ihmettä? Eikö emo ollut kuollut?
“Hei, kultaseni”, hän naukui ja tassutti sisään pesään ja luokseni.
“Mitä sinä täällä teet?” kysyin ääni täristen. Tunsin kyynelten puskevan tiensä poskilleni. Emo. Minun emoni.
Nousin mutta horjahdin heti takaisin maahan suoraan kyljelleni. Muu maailma alkoi taas pyöriä. Vain emo pysyi paikallaan. Hän tassutti päättäväisesti lähemmäs vaikka muu maailma pyöri jo niin kovaa vauhtia, etten erottanu muuta kuin valoa ja joitakin värejä. Korvissani kohisi entistä kovempaa.
“Voi rakas pieni pentuni”, emon sanat kaikuivat päässäni kuin olisin kuullut ne kaikkialta ympäriltäni. Yhtäkkiä emo sulautui taustaan ja pyöri muun maailman mukana kunnes näin enää pelkkää mustaa.
Heräsin vieraalta makuusijalta. Voimakkaat yrttien hajut iskivät nenääni. Olinko parantajien pesässä? Avasin silmiäni ja valo sokaisi minut heti. Koitin siristellä silmiäni, jotta näkisin jotain.
“Kertokaa Korpikasteelle, että Varpulaulu on hereillä”, kuulin jonkun sanovan. En tunnistanut ääntä, aivotoimintani ei nyt riittänyt siihen. Käänsin päätäni hitaasti äänen suuntaan ja näin Leimusilmän, kävi järkeen. Olin parantajan pesässä.
“Tiedätkö missä olet?” Leimusilmä kysyi. Oliko hän seonnut? Miksi hän sellaista kyseli? En uskaltanut vastata. Entä, jos vastaisin väärin? Päätin kuitenkin yrittää.
“Parantajien pesässä varmaankin”, kähisin puoliääneen. Leimusilmä nyökkäsi helpottuneesti. Hän katsoi pesän sisäänkäyntiä ja käänsin itsekin pääni hitaasti sinne. Vienotassu tassutti Korpikasteen kanssa sisään pesään.
“Mitä oikein tapahtui?” kysyin kääntäen pääni takaisin Leimusilmään. Leimusilmä katsoi takaisin hieman huolissaan. Oliko huono juttu etten muistanut? Muistin kyllä ihmeellisen pyörimisen ja… sen, että olin nähnyt emon. Olikohan se paha juttu?
“Pyörryit soturien pesässä. Pohjaharha toi sinut tänne Huurrehuiskeen kanssa. Muistatko itse mitä sitä ennen tapahtui?” Leimusilmä kysyi mutta en saanut tilaisuutta vastata, kun Korpikaste tuli väliin.
“Oletko kunnossa? Mitä oikein tapahtui? Pelästytit minut ihan kunnolla!” sisko hätiköi. Katsoin häntä hieman yllättyneenä. Miksi sisko oli noin järkyttynyt? Olin vain pyörtynyt. Kai kaikki olisi ihan hyvin? En kuitenkaan ollut kipeä tai mitään.
“Hän pyörtyi soturien pesässä”, Leimusilmä tokaisi. Katsoin kollia kiitollisena.
“Niin. Olen kai ihan kunnossa. Ehkä minulla on vain nälkä tai jotain”, naurahdin vaivaantuneesti. En tykännyt siitä, että nyt minussa oli kolmen kissan huomio ja minun teki mieli juosta karkuun. Vienotassu onneksi lähti omiin puuhiinsa. Ei minulla oikeasti ollut nälkä. En ollut pitkään aikaan tuntenut nälkää. Olin vaan pyörinyt omissa sekasotkuissani ja koittanut selvitä.
//Korpi?
