Varpulaulu
Kirjoittaja: Saaga
Istuin yksin leirin reunalla katsellen, kun kissat tassuttelivat suuntaan ja toiseen. En tiennyt olisiko minun pitänyt mennä mukaan tohinaan ja tehdä jotain hyödyllistä, mutta minulla ei ollut lainkaan voimia nousta saatika sosiaalistaenergiaa muille puhumiseen. Haukottelin pitkään. Suuri osa kissoista oli joutunut parantajan pesälle tai pentutarhaan sairastamaan, sillä jokin ylempi voima oli päättänyt pistää viheryskäepidemian riesaksemme. Onneksi suurin osa läheisimmistäni kissoista olivat pysyneet terveinä. Perhopuro oli valkoyskä potilaissa ja hänen ottopentunsa Kehräpentu oli saanut virheryskä tartunnan. Olin tietenkin huolissani pennusta, mutta tunsin Perhopuron hyvin tarmokkaaksi naaraaksi, joka ei antaisi yhden pienen valkoyskän taltuttaa itseään. Soturittaresta en siis juurikaan huolehtinut. Vanhempi soturi Hiilihammas oli kuitenkin myös viheryskän kourissa samoin kuin jokunen oppilaskin. Heidän puolestaan toki huolehdin, sillä viheryskä oli erityisen rankka nuorille vielä kehittyville pennuille ja iän rasittamille vanhuksille. Nousin seisomaan ja venyttelin. Kylmällä lumella ei pitänyt istua liian kauaa, muuten lihakset kangistuivat lopullisesti, oli emo aikoinaan kertonut minulle. Sanat olivat todennäköisesti olleet vain pienen pennun pelottelua sairastumisen välttämiseksi, mutta huomasin joskus seuraavani sanoja edelleen yhtä tarkasti kuin pentuna. Tassutin edes takaisin ja lämmittelin käpäliäni.
“Varpulaulu, oletko vapaa? Voisimme Kärpästassun kanssa hyötyä harjoitusseurasta”, Kallahämy huikkasi minulle nuori mustaturkkinen naarasoppilas vierellään seisten. En ollut juurikaan taitava opettaja, mutta jos Kallahämy hoitaisi sen puolen voisin kyllä leikkiä pennun nyrkkeilysäkkiä. Loikin kaksikon luokse.
“Toki, millaiset harjoitukset ovat kyseessä?” kysyin ja katsahdin Kärpästassua nyökäten tälle kohteliaan tervehdyksen. En ollut hyvä nuorten kissojen kanssa, mutta yritin kohdella heitä yhtä hyvin kuin sotureitakin. Minusta vain oli outoa, että he olivat niin nuoria. Tai siis olihan itsekin joskus ollut heidän ikäisensä, mutta olin silti hiukan hukassa.
“Haluaisin harjoitella Kärpästassun kanssa taistelua vaihteeksi soturia vastaan. Ajattelin, että vahvuuksien löytäminen voisi olla helpompaa, jos hän pääsisi taistelemaan mahdollisimman monta kissaa vastaan”, Kärpästassun mestari kertoi rauhallisesti.
“Tottakai”, vastasin ja katsahdin Kärpästassuun taas. Naaras näytti hyvin poissaolevalta. Häntä mahtoi olla hankala opettaa, jos ei tiennyt milloin hän kuunteli ja milloin ei. Olin myös kuullut huhuja, että hän oli ollut pentuna mykkä ja oli edelleen hyvin vähäpuheinen.
“Hyvä, pistetään menoksi”, Kallahämy käski ja niin lähdimme.
Pysähdyimme kohtalaisen aukealle alueelle sekametsän puolella. Emme lähteneet ylittämään jokea, sillä tälläkin puolella oli oikein käypiä harjoituspaikkoja.
“Varpulaulu, voisitko hyökätä ensin?” Kallahämy pyysi hetken taktikoinnin jälkeen. Kärpästassu näytti niin heiveröiseltä, etten kehtaisi mennä kimppuun kovaa vaikken ollutkaan hyvä taistelussa. Nyökkäsin oppilaan mestarille ja katsoin sitten Kärpästassuun, joka seisoi ohuet jalat tukevasti lumessa. Tähtäsin pienen hentoisen naaraan kylkeen. Sukelsin hänen vierelleen ja koitin kaataa hänet tassullani, mutta naaras oli poissa. Hän hyppäsi toiselta puolelta kimppuuni päin minun toista kylkeäni. Älähdin, mutten kaatunut. Kompuroin pari askelta sivulle ja se antoi Kärpästassulle aikaa päästä minusta kauemmas, jotta seuraava hyökkäykseni oli vaikeampi. Huohotin raskaasti, sillä kuntoni oli aivan surkea pesässä istuskelun jäljiltä. En juurikaan edes partioinut, mutta toivoin pääseväni puuhaan takaisin pian, sillä ei minun oloni enää niin huono ollut. Joskus oli huonoja päiviä, mutta eikö kaikilla ollut?
“Raaahh!” Kärpästassun suusta kuului, kun painoin tassullani tämän kurkkua hieman liian kovaa. Olin tiedostamattani hyökännyt, painanut naaraan maahan ja miltei kuristanut tämän. Loikkasin äkkiä pois naarasoppilaan päältä ja autoin tuon pystyyn.
“Anteeksi kamalasti”, sanoin vilkaisten oppilaan mestariin.
“Ei se mitään. Harjoitellaan vielä väistämistä”, Kallahämy sanoi osoittaen viimeisen lauseen Kärpästassulle.
***
Leimusilmä oli antanut käskyn varapäällikölle käyttää minua taas vapaasti partioissa, mistä olin hyvinkin riemuissani. Ehkä kaikki huono oli viimein ohitse.
“Kuulin, että harjoittelit Kärpästassun kanssa taistelua. Kuinka se sujui?” Sädesäihke kysyi merkattuaan rajan.
“Ihan hyvin. Hänen oli hyvin nopea ja ketterä, siitä hän ansaitsee kunnon kehut”, totesin ja maistelin ilmaa jatkaessamme eteenpäin. Ei mitään epätavallista. Mietin, olivatkohan Kortetuike ja Nokkospilvi törmänneet mihinkään vaaralliseen. Toivoin todella heidän olevan kunnossa.
“Olen varma, että hän löytää vielä omat vahvuutensa”, Sädesäihke sanoi. En oikein tajunnut oliko hänen sävynsä pettynyt vaiko toiveikas. Kollia oli joskus vaikea lukea, sillä hän erosi muista ystävistäni. En vieläkään tuntunut oikein täysin tuntevan häntä, vaikka olimme kasvaneet rinnakkain. Hän oli minulle vähän niinkuin veli. Meidän ei tarvinnut näyttää toisillemme ystävyyttämme, koska se oli kummallekin itsestään selvää. Sädesäihke oli ainut kissa, jonka kanssa todella pystyin vain olemaan. Ei tarvinnut miettiä mitä teki ja tekikö sen oikein. Sädesäihke ei välittänyt.
“Pidätkö sinä taistelusta?” kysyin Sädesäihkeeltä. Tiesin, että tuo oli taitava taistelija, mutta en tiennyt tarvitsiko tykätä jostain ollakseen siinä hyvä. En minäkään erityisesti pitänyt saalistamisesta, mutta pidin kyllä kalastamisesta.
“Harjoitustilanteessa kyllä”, kolli vastasi, “On hyvä osata taistella, mutta en pidä kissojen höykyttämisestä ainakaan vain huvin vuoksi.”
“Olen samaa mieltä, vaikken olekaan mahtava taistelija kuten sinä.”
“Kiitos”, oranssiturkkinen soturi naukaisi ja vilkaisi minuun, “On sinullakin omat vahvuutesi.”
