Varpulaulu
Kirjoittaja: Saaga
Pudistelin päätäni purskahtaen itkuun. Ei Kortetuike ymmärtäisi. Miksi veisin hänen aikaansa turhaan? Olin pelkkä taakka. Hänellä oli paljon muutakin tekemistä, ihan varmasti oli. Ja kyllä minussa oli vikaa. Olin kaikin tavoin vioittunut. Aivoni olivat rikki, näin jotain kuolleita kissoja ja kuulin ääniä. Miten se ei ollut selvä merkki siitä, että olin rikki ja vioittunut. Olin vioittunut ihan kaikin tavoin. En osannut mitään ja minua pyörrytti melkein kokoajan. En saanut edes unta, kun pelkäsin painajaisia ja nyt pahin oli tapahtunut. Olin murtunut ja vielä Kortetuikkeen edessä. Ei hän koskaan rakastaisi rikkinäistä kissaa! Ja jos rakastaisikin, hukkaisi vain aikaansa, sillä en minä pystynyt hänelle antamaan mitään. Hän tarvitsi kaiken ja hän ansaitsi enemmän. Minä pystyin vain itkemään ja olemaan rikki. Haukoin henkeä miltei kakoen sen puutteesta – tai liiallisesta määrästä miten sen nyt tahtoikaan ajatella. En saanut happea. En vain mitenkään. Kuolisin vielä. Suoraan siihen Kortetuikkeen käpäliin. Melkein toivoin kuolevani, sillä minua hävetti niin paljon murtumiseni. Minun kuului olla huomaamaton ja sivussa, ei tälläinen aikaa vievä riesa kaikille.
“Anteeksi”, uikutin yskien nyt yrittäen vetää happea keuhkoihini, jotka eivät vain tuntuneet tottelevan. Mikään minussa ei voinut totella. En pystynyt liikuttamaan käpäliäni ja päätäni särki sekä pyörrytti. Miten tämä tähän oli mennyt? Olinko tosissaan niin rikki, etten pystynyt tekemään MITÄÄN hajoamatta näin?
//Korte?
