Varpulaulu
Kirjoittaja: Saaga
Minun teki mieli huutaa, raadella. Itkeä ja kadota olemasta. Sisälläni riipivä ahdistuksen aiheuttama kipu haukkasi minusta palasi irti ja laittoi ne loikkimaan ja hyppimään sekaisin vatsassani, keuhkoissani ja päässänikin. Potkin ja kiemurtelin. Loikin ja ravistelin. Ainakin sisäisesti. Käsittämättömän suuri tunne oli napannut minut eikä minulla ollut reittiä pois sen tassun alta. Istuin jäätyneen joen rannassa Sädesäihke rinnallani. Kolli oli vienyt minut kävelylle, sillä minun ei ollut lupa lähteä yksin. Sisälläni möyrivistä tunteista huolimatta istuin paikaillani siististi häntä käpälillä. Sädesäihke pörhisteli turkkiaan, kun vilkaisin tähän. Hänellä mahtoi olla kylmä ja niin minullakin oli, mutta pieni pakkasen kipristely ihollani ei tuntunut läheskään yhtä pahalle kuin tunnemyrskyni.
“Pitäisiköhän pian palata leiriin?” kolli kysyi ääni hiukkasen väristen. Olisin halunnut vielä jäädä ulos, sillä leirissä minusta tuntui tosi… ahtaalle? Ei, se ei ollut oikea ilmaisu. Seinät tuntuivat kaatuvan siellä päälleni ja jouduin kamalalla vaivalla pitämään niitä pystyssä. Mikään sana ei pystyisi kuvailemaan niin huonoa tunnetta. Ainakaan en löytänyt sellaista omasta sanavarastostani. Kortetuikkeella olisi saattanut olla oikea sana. Hän tuntui aina kamalan sanavalmiilta ja oli niin viisas. Hän myös ajatteli hyvin nopeasti. Olin näistä ominaisuuksista hirvittävän kateellinen ystävälleni. Olisin halunnut olla itsevarma ja karismaattinen ja vähät välittää muiden ajatuksista. Olisin halunnut olla reheellisesti oma itseni ilman tassuissa ja vatsassa kalvavaa pelkoa, joka muuttui vihaiseksi kuplinnaksi ja ylivoimaiseksi paniikiksi, paineen tunteeksi rinnassa sekä muualla kehossa ja liekeiksi, jotka nuolivat turkkiani.
“Mennään vain”, sanoin apeasti ja nousin, vaikka tassuni eivät tuntuneet enää kantavan. Aivan kuin olisin hoippunut ja kompastellut matkalla takaisin, vaikka olin täysin tasapainossa. Päässäni tuntui heittävän, mutta näin silti normaalisti enkä tuntenut – fyysistä – kipua. Kannoin lavoillani liikaa, en oikein tiennyt itsekään mitä, mutta tiesin että sitä oli aivan liikaa yhdelle kissalle ja yksille lavoille. Näin linnun lentävän pääni yli ja toivoin, että olisin voinut vaihtaa paikkoja sen kanssa. Olisin kerrankin saanut olla vapaa ja ehkä jopa onnellinen. En muistanut olinko koskaan ollut oikeasti ollut onnellinen. En ollut ihan varma miltä onnellisuus tuntui. Pian olimmekin jo leirissä ja olin taas omillani. Sädesäihke tuntui välittävän, mutten voinut tarvita häntä ja pyytää apuun aina, kun tilanne äityi pahaksi. Hän ei ikinä kaivannut minun apuani. Hänellä oli jo läheisemmät kissat, joiden luokse meni mielellään tukea kaivatessaan. Minulla ei ollut ketään. Olin omillani, yksin. Niin minun kuuluikin, koska olin kelvoton ystäväksi saatika sitten kumppaniksi. Voi kunpa vain olisin joku muu. Minun täytyi kuitenkin olla minä ja kärsiä näiden tunteiden kanssa koko loppu elämäni ajan.
