Varputassu
Kirjoittaja: Saaga
Kyyhötin aukion reunalla yksin. Olin jo tottunut yksinäisyyteen. Eihän minusta kukaan välittänyt. Painajaiseni olivat jatkuneet jatkumistaan jo monta yötä ja niissä esiintyi aina samoja hahmoja – emo, isä ja sisko – uutuutena joskus kuitenkin tuli kissoja joiden kanssa olin jutellut päivän aikana. Sädetassu oli monesti yhtynyt ilkeyksiä huutelevan kissalauman joukkoon niinkuin melkein kaikki muutkin klaanitoverini. En enää halunnut mennä nukkumaan ja kyyhöttelin aina jossain varjoissa iltaisin niin pitkään kuin vain pystyin, koska pelkäsin painajaisia niin paljon. Säpsähdin ajatuksistani pieneen lempeään ääneen.
“Hei Varputassu. Onko kaikki hyvin?” Perhopentu naukui katsellen minua hännänmitan päästä. Aistin naaraasta varautuneisuuden ja häpeäsin kovasti sitä, että pentu joutui olemaan hieman varpaillaan puhuessaan minulle.
“Hei”, nau’uin ja viittilöin pennulle pienesti hännälläni, että hän voisi tulla lähemmäs. Hän ottikin pari askelta lähemmäs ja uskaltautui sitten istumaan. Kohensin hieman huonoa asentoani ja hymyilin pienesti.
“Ihan hyvin minulla menee. Entä sinulla?” kysyin. Koitin olla niin rohkea kuin vain uskalsin. Naarashan oli vasta pieni pentu, eihän pennun päässä liikkuisi mitään kauhean ilkeitä ajatuksia.
“Hyvin. Et näytä siltä, että sinulla menisi hyvin. Kerro vain mikä sinua vaivaa”, naaras sanoin mietteliään näköisenä. Yllätyin hieman kuinka kypsältä kommentti vaikutti mutta olinhan itsekin ollut aika kypsä jo hänen ikäisenään. Mietin hetken mitä vastaisin mutta päätin sitten vastata jotenkin edes totuuden mukaisesti, kun kerran kysyttiin.
“Minusta vain tuntuu-” koitin sanoa mutta lauseeni jäi kesken. Perhopennun ilme kehotti minua jatkamaan joten jatkoin.
“-siltä, ettei kukaan oikein välitä minusta tai tykkää minusta”, miukaisin loppuun ja kyyristyin sitten takasin ihan pieneksi.
“Ei se ole totta! Minä tykkään sinusta tosi paljon!” Perhopentu huudahti. Säikähdin hirveästi, kun hän korotti ääntään.
“Anteeksi”, hän naukui hiljempaa, kun tajusi minun säpsähtäneen. Pudistelin päätäni.
“Ei mitään”, sanoin, “, mutta kiitos. Hyvä kuulla.”
Minusta tuntui taas, etten tiennyt mitä sanoa ja silmiäni poltteli. Itkukurkussa hyvästelin pennun ja kipitin oppilaiden pesään makuusijalleni nyyhkyttämään. Annoin itseni itkeä ihan hetken kunnes lopetin. Toivoin todella, ettei viattoman Perhopennun naama tulisi tänä yönä vainoamaan minua uniini. Minua pelotti ihan hirveästi, että saisin taas painajaisen, joten koitin olla nukahtamatta mutta olin kuitenkin niin väsynyt, että nukahdin.
