Varputassu
Kirjoittaja: Saaga
Usva ympäröi minua. Tajusin taas tuijottavan omaa kehoani sivusta ja se sai minussa aikaan kylmiä väreitä. En tarkalleen osannut paikantaa niitä, koska tuntui kuin minulla ei olisi ollut kehoa. Kehoni nimittäin käveli parhaillaan usvan seassa, jossa olin vielä silmänräpäys sitten ollut. Olin jo hetken ollut hämmentynyt mutta vielä hämmentyneemmäksi tulin, kun näin taas emoni edessäni. Tällä kertaa hän ei ollut vihaisen näköinen ja annoin itseni rentoutua hieman. Kuului humahdus ja olin takaisin omassa kehossani. Pieni hymy nousi kasvoilleni, kun tajusin, että mitään pahaa ei ehkä tapahtuisikaan vaikka siltä olikin tuntunut äsken. Yhtäkkiä kuulin sisareni tutun äänen.
“Veli!” hän naukui. Tuttua intoa en kuitenkaan kuullut äänessä. Se kuulosti enemmänkin uhkaavalta.
“Varputassu, poikani”, kuulin myös Kuusihännän äänen ennen kuin silmissäni pimeni. Yhtäkkiä edessäni oli kolmet kasvot. Lähimpien perheenjäsenieni omat – Korpitassun, Lehtomyrskyn ja Kuusihännän. Heidän naamansa venyivät eri suuntiin ja näyttävät pelottavilta. Sydämeni hakkasi rinnassa, kun kauheat kuvottavat pelotukset vain lähestyivät.
“Pentuni”, Lehtomyrsky naukui. Värähdin sillä hänenkin ääni kuulosti pelottavalle ja todella epätavallisen kylmälle. Tunsin käpäliä joka puolella kehossani ja kyyristyin vaistomaisesti alas pieneksi palloksi. Kynnet raapivat kehoani ja kipu säkenöi jokaisessa jäsenessäni.
“Kärsi!”
“Raadellaan hänet!”
“Emme tarvitse Varputassua mihinkään. Hän on vain huono versio sisarestaan!”
“Ei hänestä varmaan tule koskaan soturia!”
“Varputas suhan on rumakin! Hänestä ei ole mihinkään!”
Huudot riipivät korviani ja sydäntäni. Painoin tassuni korvilleni mutta ne revittiin pois. ‘
“Raukkamaista!”
“Hän on pelkkä hiiri!”
“Katso isä kuinka hän pelkää!”’
Äänet muuttuivat kovemmiksi ja kovemmiksi kunnes ne tuntuivat täyttävän korvani aivan kokonaan. Kimeä vääristynyt nauru kantautui jostain ja peitti huudot alleen. Pian en kuullut enää muuta, kuin jonkun tutun äänen toistavan nimeäni.
Hätkähdin unesta hereille. Sydämeni hakkasi edelleen todella kovaa ja minua pelotti painajaisen jäljiltä ihan hirveästi. Katsoin ylös nähdäkseni kuka oli kutsunut nimeäni ja tunnistin kissan Sädetassuksi.
“Heräsithän sinä vihdoin”, kolli naukui hieman ärsyyntyneesti.
“Itkit unissasi niin kovaa, että pidit koko pesää hereillä”, hän selitti. Häpeän aalto kulki ylitseni.
“Anteeksi kovasti”, miukaisin hiljaa. Ei varmaan ollut edes aamu, koska kaikki olivat pesässä nukkumassa.
“Koitakin olla hiljempaa, että saisimme nukuttua, hiirenaivo”, kolli ärähti ja marri sitten makuusijalleen. Painoin pääni käpäiini ja koitin ummistaa silmäni mutta en uskaltanut koittaa nukkua, koska painajaisen saanti pelotti niin kovasti. Kietaisin häntäni käpälieni ja nenäni päälle ja koitin saada edes vähän levättyä. Ahdistus kuitenkin vainosi minua ja minun oli vaikea rentoutua. Olivatkohan perheenjäseneni oikeasti tarkoittaneet sanomaansa? Olinko oikeasti turha, ruma ja raukka?
