Varputassu
Kirjoittaja: Saaga
Kortetuike tarjoutui kertomaan minulle seikkailuistaan Mesitähden – eli isänsä ja klaanin päällikön – kanssa. Nukahdin jossain keskivaiheessa tarinaa ja hetken pyörin mustuudessa ennen kuin todella nukahdin oikeaan uneen.
Räväytin silmäni auki. En ollut lainkaan tutuissa maisemissa. Kävelin hieman eteenpäin varovaisesti ja katselin ympärilleni. Rauhallinen ulkokuoreni ei varmaan saisi ketään pelästymään tai vihaiseksi, joten päätin pitää sen yllä. Sydämeni läpätti ahdistuksesta mutta jouduin tyytymään itseni rauhoittamiseen hokemalla päässäni, että kaikki oli hyvin. Tassuttelin hetken ympäriinsä, kunnes olin varmistunut ympäristöni turvallisuudesta. Aloin nyt vasta tajuamaan kuinka kaunis kukkaniitty ympärilläni oikein kukoistikaan. Hengitin rauhassa sisään oikein pitkästi ja tassutin heinikkoon, joka ylsi minua melkein vatsaan. Kiihdytin tahtini hiljalleen juoksuksi. Tuntui vapauttavalta puikkelehtia hoikkine jalkoineni niityn seassa ilman painavaa huolta mistään. Olisin melkein voinut leijailla pilviin, niin kevyeltä minusta tuntui ilman piinaavaa pelkoa ja ahdistusta. Kukkaniityn tuoksut kaikkialla ympärilläni olivat niin huumaavan ihania, että olisin voinut jäädä haistelemaan niitäkin koko loppu elämäkseni vain tähän paikkaan. Voi, kun tämä ei ikinä loppuisikaan. Tuntui kuin valot olisivat vihdoin kirkastuneet ja värit ympärilläni olisivat olleet paljon kirkkaampia ja lämpimempiä. Kaikki ne kukat, pörriäiset ja kaunis taivas. Pysähdyin vielä ottamaan syvän henkäyksen sisään ennen kuin jatkoin käveleskelyäni. Täällä ei tuntunut olevan ketään. Ei kissan kissaa. Ei edes saaliseläimiä. Vain minä, kukat, taivas ja pörriäiset. Näin oli hyvä.
Heräsin säpsähtäen unistani. Kun avasin silmäni, petyin todella pahasti. En ollutkaan uneni kaunilla niityillä vaan leirissä omassa pesässäni. Emo oli kuollut ja elämä oli täyttä kurjuutta. Huokaisin. Huomasin edessäni Kortetuikkeen. Tämä availi myös hiljaa silmiään. En edes tajunnut, että hän oli jäänyt siihen viereeni. Olisin muuten näytellyt nukkuvaa, että minun ei olisi vielä tarvinnut virallisesti herätä mutta Kortetuike oli jo huomannut, että olin hereillä.
“Huomenta, Varputassu”, hän naukui raukeasti ja haukotteli. Hymyilin hiukkasen. Halusin kiittää kollia, siitä että tämä oli jäänyt luokseni kunnes olin saanut nukuttua kunnolla. Hetkonen. Olin saanut nukuttua kunnolla. Minusta tuntui todellakin pirteältä. Ei iloiselta mutta olin kunnolla hereillä. Enkä ollut nähnyt painajaista. Kaikki alkoi seljetä minulle hitaasti ja muistin taas elämän hyvät puolet. Tai ainakin tämän hetken hyvät puolet…
“Huomenta”, naukaisin hieman myöhässä vastauksen kollille. Hän piti minua varmaan aika höpsönä. Vastasin hänelle myöhässä ja olin muutenkin aika sekaisin. Turkkiani kihelmöi ja halusin piilottaa naamani. En ikinä pystyisi tekemään ihastukseeni vaikutusta olemalla tälläinen. Olinpa minä kertakaikkisen tyhmä.
“Miten sinä nukuit?” soturi kysyi äänellä, joka vaikutti korvaani jokseenkin kiinnostuneelta. En osannut tulkita kollia mitenkään kauhean hyvin mutta koitin päätellä jotain tämän elekielestä ja äänensävystä.
“Oikeastaan aika hyvin, kiitos. Entä sinä?” naukaisin vaistomaisesti ja yllätyin hiukan kuinka asiallinen vastaukseni oli. Turkkiani kihelmöi vahvemmin ja minua nolotti. Olinko liian asiallinen? Pitäisikö minun olla rennompi? En tiennyt! Hyi minua. Olin ihan kauhea. Ei Kortetuike ikinä ihastuisi minuun, jos olin hänen edessään tälläinen.
//Korte?
