Varputassu
Kirjoittaja: Saaga
Tallustin leirin laidalle mieli maassa. En jaksanut oikein tehdä mitään. Partioissakaan en ollut käynyt sitten Hillasielun jokeen tippumisen vaikka siitä olikin jo kulunut tovi. Heilautin häntäni etukäpälilleni. Ilma oli ikävän kylmä ja pakkanen puri nenääni siinä istuskellessani. Huomioni kiinnitti Kortetuikkeen valkea turkki. Kolli käveli ulos parantajan pesästä. Pörhistin turkkiani ja koitin vajota syvälle maan uumeniin. Olin käyttäytynyt niin nolosti tuon komean soturin lähistöllä. En halunnut puhua hänelle juuri nyt. En halunnut kyllä puhua kenellekkään juuri nyt. Kortetuike huomasi minut ja katsoi minuun hetken mutta pudistin hänelle päätäni ja katsoin pois. Ehkä kolli ymmärtäisi minua?
Hän ei lopulta tullut puhumaan minulle. Katseli vain hetken ja meni sitten matkoihinsa. Huokaisin helpotuksesta ja vaivuin takaisin oman mieleni synkkyyksiin. Ilma oli todella kolea ja lopulta sitten en halunnut jäädä pitkäksi aikaa ulos, joten luikin takaisin oppilaiden pesään.
***
Vääntelin häntääni ahdistuksissani. Oli ensimmäisen partion aika sitten traagisten tapahtumien. Kortetuike oli edelleen parantajalla. Siitä olin sinänsä iloinen, koska minun ei tarvinnut kohdata häntä partioissa eikä kummemmin leirissäkään. Tässä partiossa oli minun lisäkseni mestarini, Karjuvirne, Hilehuurre sekä Nopsaliekki. Hilehuurre ja tämän entinen oppilas Nopsaliekki juttelivat keskenään mutta muut partiosta olivat hiljaa. Minulle kyllä passasi olla hiljaa, sillä ei minulla oikein ollut mitään asiaakaan.
Puolivälissä matkaa Pohjaharha alkoi selittää minulle jotain, mikä meni täydellisesti minulta ohi mutta pääsin kyytiin myöhemmin, kun mestarini alkoi opettaa. Hän selitti jotain oikeanlaisesta lintujen vaanimistaktiikasta ja pisti minut kertomaan mitä eroa sillä oli hiirien vaanimisen kanssa.
Leiriin vihdoin päästyäni kipaisin vain syömässä ja pistäydyin sitten oppilaiden pesään. En jaksanut pitää itseäni enää hereillä vaan torkahdin miltei heti.
***
Astelin aukiolle Mesitähden pyynnöstä. Turkkini oli sekaisin ja tiesin vallan hyvin, että jokainen joka minut näki tässä kunnossa säälisi minua. Sääliä haluisin tässä tilassa kaikista vähiten.
“Hyvä Eloklaani. Tänään olemme kokoontuneet nimittämään uusia sotureita”, päällikkö naukui. Sydämeni hypähti kurkkuun. Vilkuilin ympärilleni silmät suurina. Olimme Korpitassun kanssa vanhimmat oppilaat, joten Mesitähden oli tarkoitettava meitä.
“Varputassu, astuhan eteen”, päällikön lempeä ja kannustava ääni kantautui tajuntaani ajatusmyrskystä huolimatta. Tiedostin yhtäkkiä jokaisen takun ja roskan turkissani liian hyvin. Minua katsottiin joka suunnasta. Astelin varovaisesti leirin litteäkivelle.
“Pohjaharha, onko oppilaasi Varputassu valmis soturiksi?” Mesitähti käänsi huomionsa Pohjaharhaan minusta ja sain hetken hengittää vapaasti.
“On, Mesitähti”, kolli naukui yleisön seasta. En kehdannut katsoa yleisöön mutta mielessäni koitin välittää kiitollisen katseen ja hymyn Pohjaharhalle. Pian en olisi enää hänen oppilaansa eikä hän enää olisi mestarini. Niin kai elämä toimi – ainakin Eloklaanissa.
“Lupaatko, Varputassu, kunnioittaa soturilakia ja suojella klaaniasi jopa henkesi uhalla?” Mesitähti kysyi ja katsoi minua silmiin. Katsoin takaisin. En ollut varma mitä ajatella. Ahdistus ja pelko epäonnistumisesta ja sitten ilo tulevista seikkailuista. Äh… Miksi kaikki oli niin vaikeaa?
“Lupaan”, nau’uin värisevällä äänellä. Mesitähteä se ei pahemmin haitannut vaan tämä vain jatkoi. Huokaisin helpotuksesta.
“Siinä tapauksessa sinua kutsuttakoon tästä lähtien Varpulauluksi. Eloklaani kunnioittaa saalistustaitojasi ja ystävällisyyttäsi”, päällikkö ilmoitti juhlavalla ja kantavalla äänellä. Hän kosketti minua otsalle nopeasti ja päästi sitten minut alas litteäkiveltä. Pakenin mahdollisimman nopeasti yleisöön. Kissat huutaisivat varmasti minulle ja Korpitassulle sitten, kun hänetkin olisi nimitetty. Puikkelehdin yleisössä Kuusihännän luo.
“Onnea”, isä naukui ja tuuppasi minua kylkeen. Hymyilin hiukkasen ja istuuduin tämän viereen. Kollin toisella puolella istuivat Mustikkapentu ja Kuusikkopentu mutta heihin en ollut valmis ottamaan vielä kontaktia. Olin pysytellyt sisaruksistani kaukana heidän syntymästään – ja emon kuolemasta – lähtien ja niin saisi sitten jatkuakin.
“Korpitassu, lupaatko suojella klaaniasi jopa henkesi uhalla sekä noudattaa soturilakia?” Mesitähti naukui siskolleni. Olin kokonaan ohittanut alkuosan naaraan nimityksestä. Tunsin todella huonoa omatuntoa siitä, mutta koitin silti pysyä mukana tapahtumissa.
“Lupaan!” Korpitassu naukui reippaasti. Minua alkoi heti nolottaa oma käyttäytymiseni. En todellakaan ollut yhtä rohkea kuin siskoni vaikka Mesitähti oli kehunut minua ystävälliseksi. Ei ystävällisyys tietenkään ollut rohkeutta mutta kai piti olla rohkea puhuakseen muille mutta…
“Sitten klaani kutsukoon sinua Korpikasteeksi. Eloklaani kunnioittaa sosiaallisia taitojasi sekä taistelutaitojasi”, päällikkö naukui ja kosketti Korpikasteen otsaa.
“Varpulaulu! Korpikaste! Varpulaulu! Korpikaste!” klaani huusi nimiämme täyteen ääneen Nousin seisomaan ja vastaan otin siskoni. Hän loikki iloisesti luokseni.
“Onnea, Korpikaste!” naukaisin. Ääneni ei niinkään ollut iloinen, koska iloinen en todellakaan ollut mutta se ei ollut surullinenkaan.
“Samoin, Varpulaulu”, Korpikaste vastasi ja rynnisti sitten muualle. Jäin yksin seisomaan, kun muu klaani jatkoi matkaansa ja elämäänsä. Kortetuike käveli luokseni pienen hetken ajatuksiin syventymisen jälkeen.
“Ai hei”, naukaisin ja vääntelin häntääni sekä liikuttelin käpäliäni. Minua nolotti todella paljon olla taas kollin edessä. En tiennyt oikein varmaksi edes miksi minua nolotti mutta nolotti ja todella paljon.
//Korte?
