Venus
Cassiopeia yritti inttää minulle, ettei meidän pitäisi lähteä kahden muun pentuetoverin puuhiin mukaan, samalla kun kääntelin päätäni vuoroin Rhiannonin suuntaan ja yritin epätoivoisesti pysyä perillä siitä, mistä kukakin ylipäänsä puhui.
Sitten Rhiannon kiitti Cassiopeiaa jostain, mutta tylystä ilmeestään päätellen mustavalkoinen sisareni tarkoitti jotain aivan muuta. Olin kysymässä Cassiopeialta selvennystä päänkallistuksellani, joka oli oikeastaan tapani kysyä mikä tahansa yksinkertainen kysymys, mutta ennen kuin sain tilaisuuden, Rhiannon sanoi jotain Cassiopeialle terävä katse silmissään.
Siinä samassa Rhiannon lähti jo kävelemään pois päin.
Vaihdoin hätääntyneen katseen Amorin kanssa. Veljemme vilkaisi Cassiopeiaa, sitten Rhiannonia ja kiiruhti sitten hyvin ripeää tahtia muualle tassuttavan Rhiannonin perään maukuen tälle jotain.
Huokaisin närkästyneenä. Pitikö noiden kaikkien kolmen olla aina niin dramaattisia? Ja miksi Cassiopeia oli pistänyt minut tähän tilanteeseen? Miksei hän voinut vain taipua enemmistön mukaan? Minä tiesin tämän olevan jotain, mistä en halunnut jäädä paitsi. Itse asiassa olin varsin kyllästynyt jäämään paitsi asioista, jäämään aina ulkopuoliseksi joka tilanteessa.
En halunnut olla Cassiopeian määräiltävänä. Tällä kertaa minä päättäisin, mitä tekisimme, päätin. Tai ainakin sitä oli kokeiltava. En voinut muutakaan, ajattelin.
Loin valkeaan sisareeni merkitsevän, jopa hitusen haastavan katseen sivusilmällä. Ja lähdin astelemaan Amorin ja Rhiannonin perään kaunis häntäni arvokkaasti pystyssä liehuen.
Toivoin, että tämä menisi läpi. Sillä jos Cassiopeia ei antaisi periksi ja tulisi mukaani… minun olisi pakko perääntyä, enkä saisi ehkä koskaan tietää, mitä Amorilla ja Rhiannonilla oli mielessään.
//Sisarukset?
