Tähdenlento
//Kirjoittaja: Käärmis
//Erakko | Klaanien lähialueet
Kuljin puita pitkin veljeäni pakoon. Olimme sopineet, että jos hän onnistuisi nappaamaan minut ennen aurinkohuippua, olisin yövahtina seuraavat 3 yötä ja, jos minä onnistuisin pysymään pakosalla, hän hoitaisi saalistamisen seuraavana kolmena auringonnousuna.
Tiesin, että mahdollisuuteni voittaa olivat suuret, mutta siksi olimmekin rajanneet itsellemme alueen, jolla sain piilotella. Muuten peli olisi hänelle liian hankala. Myöskin tosi paljon alueesta oli puutonta ja vain vähäkasvista aukeaa.
“Saan sinut vielä! Vannon sen!” kuulin Revontulen huutavan kaukaisuudessa. Heilautin korvaani ja naurahdin itsekseni. jos kuljin puissa, olisin aika hyvin turvassa. Ainoa asia oli vain se, että minulta oli kielletty puuhun jääminen paikalleen ja en saanut olla niissä kauaa. Myöskään en saanut kiivetä puuhun, jos olin veljeni näköpiirissä vain, jotta leikki olisi reilu. Olimme ehkä täysikasvuisia kissoja, mutta siltikin leikkiminen osasi olla yhtä lempipuuhistani.
Loikkasin alas puusta ja hölkkäsin eteenpäin. Ei Revontuli minua saisi kiinni. Minä olin liian nopea. Hän ei ollut saalistaja vaan taistelija – ja osittain hoitaja. Ei hän saisi minua kiinni, ellen antaisi hänen saada. Hän oli ehkä nopea, mutta minä olin nopeampi. Voisin siis hyvin mennä hetken ajan rennompaa tahtia.
Taivas oli täynnä vaaleita pilvenhattaroita, mutta aurinko paistoi niiden välistä kirkkaana. Olisi ollut parempi, jos olisi ollut usvaista tai rankkasadetta. Silloin Revontuli ei näkisi minua yhtä kaukaa kuin aurinkoisena päivänä.
“Ei hän minua kiinni saa. Sama olisi luovuttaa”, kehräsin itsekseni ja tepastelin eteenpäin kevein askelin. Olin itsevarma ja uskoin voittavani helposti, vaikka veljeni olikin saanut helpotteita itselleen.
Hätkähdin, kun yhtäkkiä pensaassa takanani kahahti kovaan ääneen. Käännähdin ympäri ja höristin korviani.
“Ketunlähät!” kuulin veljeni sihahtavan ja sitten hän syöksähti minua kohden. Naurahtaen hypähdin pois tieltä, käännähdin ja pinkaisin juoksuun.
“Hyvä yritys, veli, mutta minua et kiinni saa!” huusin lapani yli hänelle, kun viiletin pitkin metsää. Hän pinkoi perässäni, mutta vähä vähältä alkoi jäädä jälkeen. Puuskutin kovaan ääneen ja pakotin itseäni jatkamaan eteenpäin. En voisi jäädä kiinni nyt.
Pitkän matkaa juostuani, en enää nähnyt veljeäni. Hidastin vauhtini ensin kevyeen hölkkään, sitten kävelyyn ja sitten lopetin kokonaan. Istahdin maahan ja koitin tasata hengitykseni. Tällaiset leikit olivatkin rankempia kuin olin muistanut.
Katsoin puiden lomaan ja huomasin auringon lähenevän huippuaan. Olisin pian voittanut pelimme. Tunsin ilon kumpuavan sisälläni vain sitä ajatellessani. Voiton tunne oli ehkä paras tunne, jonka tiesin.
Lähdin tassuttamaan takaisin kohti pesäämme. Meidän oli määrä tavata siellä joka tapauksessa, kun peli loppuisi, mutta matkallani kohti pesäämme kuulin karmivan vertahyytävän rääkäisyn. Jonkun kimppuun saattettiin olla hyökkäämässä, ja minun täytyi auttaa!
Lähdin ravaamaan metsän poikki kohti suuntaa, josta rääkäisy oli tullut. Se oli kuulunut kissalle, mutta tiesin, että se ei ollut veljeni. Minun veljeni ei kuulostanut siltä, tunsin hänet liian hyvin tietääkseni sen.
Kun saavuin paikalle, näin maassa kyyhöttävän hieman minua ja veljeäni nuoremmalta näyttävän oranssin kollin. Hänen karvansa olivat sojollaan ja kolli näytti aivan murjotulta. Hänen turkkinsa oli sottainen ja siinä oli verta. Kolli tuijotti edessään olevaa kettunaarasta, joka irvisteli hänelle hampaitaan.
Lähdin harppomaan kollin luokse ja hän vilkaisi minua nopeasti hätkähtäen. Hän taisi pelästyä, että hänen kimppuunsa tulisi toinenkin kettu, mutta tunnistettuaan tulijan kissaksi hän katsoi taas vain kettunaaraaseen.
“Eikö kukaan ole opettanut sinulle, ettei pienempiensä kimppuun kuulu hyökätä!” sähisin pedolle porhistäen turkkini ja työntäen kynteni esille. Kolli vieressäni nousi varovasti seisaalle ja asettui kunnolla vierelleni.
Kettu lähti syöksymään meitä kohden, mutta molempien kisojen väistäessä eri suuntiin, peto hämmentyi hieman. Hetken ajan se selkeästi pohti, mitä sen kuuluisi tehdä, mutta päätyi sitten heikomman vastuksen kimppuun. Haavoittunut kolli valmistautui jo selkeästi iskuun, mutta puraisin kettua hännästä ja se rääkäisi kovaan ääneen kiepahtaen ympäri.
Katsoin nyt petoa suoraan silmiin. Se lähti syöksyyn minua päin leuat suuresti aueten. Se aikoisi puraista minua. Koetin siis väistää, mutta kompastuin ja punertava peto upotti hampaansa takajalkaani. Rääkäisin kivusta ja tunsin kyynelten nousevan silmäkulmiini. Purin hammasta ja yritin huitaista kettua naamaan, mutta se päästi irti jalastani ja nappasikin minut hampaidensa väliin.
“Apua!” rääkäisin kovaan ääneen ja silloin huomasin jonkun loikkaavan ketun selkään ja alkavan repiä sen turkkia. Toinen kissa hyökkäsi pedon tassuihin. Se päästi ulahduksen ja tymähdin maahan kipeästi niin, että ilma pakeni keuhkoistani ja jäin maahan haukkomaan ilmaa mustan kihelmöiden silmissäni.
“Annas minä autan”, tuntematon oranssi kolli naukaisi. Hän oli saapunut vierelleni ja nyt auttoi minut tassuilleni. Vapisten koitin toeta iskustani ja kääntyä taas taistoon.
“Ei. Jätä tämä meille!” tunnistin veljeni äänen. Hän roikkui rimpuilevan ketun selässä ja tarttui hampaillaan tämän niskaan. Orassi kolli vierelläni nyökkäsi minulle nopeasti ja lähti sitten taas mukaan hyökkäykseen jättäen minut hieman sivumpaan.
Katselin hetken, kun kolli kaksikko tappeli ketun kanssa, kunnes peto alkoi väsyä ja antoi merkin, että aikoi luovuttaa. Kollit antoivat sen mennä. Hekin näyttivät piestyiltä ja väsyneiltä. Ei olisi järkeä pidätellä kettua sen kauempaa paikalla, tai hekin väsyisivät vielä.
“Oletteko kunnossa?” kysyin lähtien kahden kollin luokse. Hieroin kuonoani veljeni kuonoon ja katsoin sitten oranssia kollia. Värähdin, kun huomasin, että hänellä ei ollutkaan toista silmää. Miten en ollut huomannut sitä aiemmin? Olin tainnut keskittyä taistelemiseen liian kovasti tajutakseni asiaa.
“Kaikki kunnossa”, tuntematon kissa naukaisi hymyillen. Minua heti inhotti se, miten olin värähtänyt sillä tavoin. Kolli vaikutti mukavalta ja niin rennolta kissalta ja minä täällä säikähdin sitä, miten häneltä puuttui silmä.
“Kuka olet? Ja miten päädyit yhtäkkiä tuolla lailla tappeluun kettua vastaan?” Revontuli kysyi istahtaen väsähtäneenä hänen vierelleen.
“Nimeni on Armas. Olin etsimässä ystävääni – jota olen etsinyt jo kauan – ja sitten törmäsin tuohon kettuun. Se tuli yhtäkkiä pensaiden takaa ja yllätti minut. Onneksi te olitte lähistöllä, en olisi selvinnyt ilman teitä”, oranssi kolli naukaisi kiitollisena.
“Eipä tuo mitään! On ilo olla avuksi ja pitää huolta muista”, vastasin.
“Lähde mukaamme pesällemme. Minulla on siellä hieman yrttejä, joilla voin hoitaa haavojamme. Sinun olisi muutenkin hyvä levätä ja yksin on aina vaarallisempaa”, Revontuli tarjosi Armaalle.
“Kiitos, mutta pärjäisin myös itsekin. Olen ollut jo kauan matkaamassa yksikseni, mutta seura kyllä maittaisi”, hän kehräsi katsoen ruskealla silmällään vuoroin minua ja veljeäni hyvillään.
Lähdimme johdattamaan Armaan pesällemme hidasta tahtia. Aloin tuntea alkavan nälän sisälläni. Taisteleminen heti pakoon juoksemisen ja piileskelyn jälkeen osasi käydä helposti voimille.
“Voisin napata meille pian jotain syötävää. Olette varmasti myös nälissänne”, naukaisi. Revontuli nyökkäsi.
“Kiitoksia, erittäin ystävällistä”, Armas naukaisi hyvillään.
“Eipä tuo mitään. Kuten jo aiemmin sanoin, on aina ilo olla avuksi”, naukaisin.
“Armas. Saanko kysyä yhden kysymyksen?” Revontuli kysyi.
“Tietysti!”
“Miten olet menettänyt toisen silmäsi?”
“Ai. Oikeastaan synnyin ilman toista silmää. Olen aina elänyt yksisilmäisenä”, kolli kertoi. Hämmästyin ja katsoin häneen ihmeissäni.
“Ihanko tosi? Silloin oletkin tainnut oppia yhdellä silmällä elämisen hyvin, vai?” naukaisin. Armas nyökytti.
“Olemme perillä”, Revontuli ilmoitti ja nyökkäsi kohti yhteistä pesäämme. “Käy vain sisään.”
“Kiitos”, Armas naukaisi.
Olimme viettäneet muutaman viimeisimmän päivän Armaan kanssa. Kolli oli oikein mukava ja hän oli kertonut, kuinka oli etsimässä ystäväänsä nimeltään Rontti, joka oli kadonnut kauan sitten metsään, eikä koskaan palannut. En uskaltanut sanoa pelkoani siitä, että kollin ystävä oli luultavasti kuollut ääneen. Hän varmasti tiesi sen itsekin, mutta ei vain uskonut niin käyneen.
Nyt Armas oli kuitenkin lähdössä. Hän sanoi, että hänen tulisi jatkaa etsintöjään, koska hän tunsi olevansa lähellä. Hänen tulisi jatkaa kulkuaan ja löytää ystävänsä. Oli sääli, että oranssi kolli oli lähdössä, mutta hyväksyin asian. Emme voisi häntä pidätellä luonammekaan, vaikka olisimme halunneet, se ei olisi reilua. Hänellä oli oma tehtävänsä ja kunnioitin sitä.
“Hei, sitten! Pysy turvassa!” huusin Armaalle.
“Te myös!” hän huudahti takaisin.
“Emme unohda sinua koskaan ja, jos tapaamme tämän Rontin, kerromme, että etsit häntä!” Revontuli ilmoitti.
“Kiitos, kaikesta! Arvostan apuanne! Toivottavasti näemme taas pian!” Armas naukui vielä kovaan ääneen ja katosi sitten aluskasvillisuuteen.
Käännyin katsomaan Revontulta. Hän katsoi minua takaisin hiljaa. Katsoimme ensiksi tovin toisiamme silmiin ja sitten taas suuntaa, johon oranssi yksisilmäinen kolli oli kadonnut vain hetki sitten,
“Lähdettäisiinkö kävelylle?” kysyin.
“Toki”, veljeni myöntyi ja nousi ylös.
“Kohti tuntematonta”, naurahdin ja lähdin tassuttamaan edeltä.
Tassutimme metsän lävitse kauan ja juttelimme rennosti keskenämme. Ei meillä ollut oikein sen parempaakaan tekemistä. Välillä toki kiipeilin puihin katsellen ympärillemme ja tutkien mihin voisimme mennä, kunnes taas jatkoimme eteenpäin.
Pian pysähdyin. Kuulin ääntä. En mitä vain ääntä, tämä oli kissojen puhetta. Olisiko se Armas? Olisimmeko me kiertäneet ympyrän niin, että olisimme päätyneet oranssia kollia vastaan. Astuin edemmäs Revontuli hieman taaempana vierelläni, mutta Armaan sijasta näinkin kaksi täysin tuiki tuntematonta kissaa. Toinen oli pieni ja tummanharmaa kolli, jolla oli suuret korvat ja ulkonevat hampaat kuten minulla ja toinen oli suurempi harmaa kuviollinen naaras, jolla oli kauniit siniset silmät.
“Olette Kuolonklaanin reviirillä, alkakaa laputtaa täältä!” tummanharmaa kolli lopulta sihahti pitkän hiljaisuuden jälkeen. Lähes säpsähdin hänen hyökkäävyyttään.
“Olemmeko?” kysyin.
“Ainakin melkein!” kolli sähisi ja pörhisti turkkiaan. Oli vaikea pelätä kissaa, joka oli minuakin hieman pienemi ja minä olin pienikokoinen!
“Keitä olette?” Revontuli kysyi ja kallisti päätään.
“Niin? Onko jompikumpi teistä kenties Rontti?” utelin.
//Rosmy?
//Voin jatkaa myös Lepalla.
