Kalle
//Kirjoittaja: Elandra
//Kotikisu | Klaanien läheinen kaksijalkala
Kalle oli sanoinkuvaamattoman helpottunut siitä, ettei Neponen vihannutkaan häntä. Nuori kolli ei kuitenkaan ymmärtänyt, miksi vanhemman kissan kauniit sanat saivat hänet itkemään vain entistä enemmän. Todellisuudessa itku johtui siitä, että Kalle oli niin kamalan helpottunut. Hän oli helpottunut, ettei Neponen vihannutkaan häntä. Kun Kallen itku vihdoin loppui, kolli piristyi heti muistaessaan mitä Neponen oli puhunut. Naamiokuvioisen kollin korvat nousivat pystyyn ja hänen itkuisille kasvoilleen piirtyi iloinen hymy.
”Sinäkin olet ihan takuulla minun parhaita ystäviäni, Neponen!” Kalle hihkaisi pirteällä äänellä ja unohti saman tien edes olleensa surullinen. Neponen väläytti kollikissalle ystävällisen hymyn.
”No, tahdotko sinä yhä palata kotiin?” ruskeaturkkinen kotikisu kysyi. Kalle oli jo sanomassa että ei hän halunnut, mutta silloin hän muisti Murun. Kalle kaipasi jo ystäväänsä, vaikka oli nähnyt hänet vain hetki ennen seikkailua. Siispä vaalea kolli alkoi nyökytellä npoeasti päätään:
”Tahdon. Minun täytyy päästä kertomaan Murulle tästä seikkailusta!” Neponen oli hetken hiljaa, hän näytti katselevan Kallea hieman mietiskellen. Vanhempi kissa kuitenkin rikkoi hiljaisuuden nopeasti vastaten ystävälleen:
”Eiköhän sitten mennä.”
Neponen heilautti tuuheaa häntäänsä ja viittoi Kallen peräänsä. Kalle oli aivan pihalla siitä, missä he olivat. Hänellä ei ollut harmainta hajuakaan siitä missä suunnassa koti oli, mutta Neponen näytti olevan onneksi kartalla. Paksuturkkinen kotikisu johdatti heitä eteenpäin päättäväisin askelin.
Hetken päästä Kalle tunnisti jo tutun aidan, sen toisella puolen koti oli! Kalle oli juuri loikkaamassa aidan päälle, kun hän kuuli läheisen pensaan rasahtavan. Kalle säpsähti ja kääntyi yllättyneenä tulijan puoleen. Myy katseli Neposta ja Kallea arvioiden ja siristeli silmiään.
”Myy!” Kalle hihkaisi nähdessään ystävänsä, ”missä sinä olet ollut? Sinua ei ole näkynyt aikoihin!” Mustaturkkinen Myy väläytti nuorelle kotikisulle lämpimän hymyn, mutta katsoessaan Neposta, tämä vakavoitui.
”Hei vain, Kalle. Kaksijalkani veivät minut paikkaan, jossa usein vietämme aikaa viherlehtisin ja lehtisateisin”, Myy selitti rauhallisella äänellä ja kohtasi taas Kallen siniset silmät. Myy kuitenkin vakavoitui taas ja naaras siristeli epäluuloisen oloisena silmiään.
”Mistä te olette tulossa?” hän kysyi, eikä Kalle ollut varma kummalta hän oli kysynyt. Nuorempi kolli päätti kuitenkin vastata, sillä hän ei malttanut pitää suutaan kiinni.
”Kävimme kollien seikkailulla!” Kalle hihkui iloisena, ”törmäsimme hurjiin koiriin! Neponen olisi antanut niille köniin, mutta… Minä vähän niin kuin pilasin sen.. Mutta siltikin oli aivan loistava seikkailu! Ehkä ensi kerralla me menemme katsomaan metsäkissoja, Neposen kanssa minä en pelkää mitään!”
Mustan kotikisunaaraan kasvoille piirtyi emomaisen lämmin hymy, kun hän kuunteli innostuneen Kallen tarinaa. Kalle vilkaisi innoissaan itseään suurempaa Neposta, joka katsoi Kallea sellaisella ilmeellä, jota nuori kolli ei osannut tulkita.
”No mutta Kalle, minun on nyt kiirehdittävä takaisin palvelusväkeni luokse. Oli mukava seikkailu, nähdään taas”, Neponen virkkoi ja huiskautti häntäänsä hyvästeiksi.
”Hei hei Neponen!” Kalle huusi ystävänsä perään, kun Neponen lähti jo kävelemään ylväin askelin kauemmaksi. Sitten vaalea kolli kääntyi Myyn puoleen iloisesti hymyillen. Myy näytti kuitenkin hitusen huolestuneelta, joka sai Kallenkin vähän huolestumaan. Kolli kallisti kysyvästi päätään.
”Voi Kalle, sinun ei pitäisi lähteä kaksin Neposen kanssa seikkailulle”, Myy naukui huolissaan ja kosketti hellästi kuonollaan Kallen otsaa, ”maailma on täynnä vaikka mitä vaaroja, enkä tahdo että sinulle sattuu mitään.”
Kalle pyöritteli silmiään:
”Ihan turhaan sinä olet huolissasi! Etkö ole kuullut Neposen tarinoita? Hän päihittäisi vaikka hirviön, jos sellainen yrittäisi juosta ylitsemme!”
Myy huokaisi ja pudisteli päätään, mutta Kalle ei välittänyt. Hän ei suostunut epäilemään, etteivätkö Neposen tarinat olisi olleet aitoja. Kolli nousi siis ylös ja oli valmiina lähtemään.
”Minun on mentävä nyt etsimään Murua. Nähdään taas, Myy!” vaalea kolli hihkaisi ja alkoi valmistautua aidan päälle loikkaamiseen.
Seikkailusta oli kulunut jo ainakin neljäsosakuu – tai niin Kalle Muru oli sanonut, Kalle itse ei kyennyt lainkaan käsittämään aikaa – ja Kallen elämä oli mitä mahtavinta. Muru oli ollut seikkailun jälkeisen päivän hieman vaitonainen, mutta nyt naaras oli jo oma itsensä. Neposta ei ollut näkynyt seikkailun jälkeen, joka harmitti Kallea kovasti. Hän kuitenkin mielellään touhusi Murun ja heidän kaksijalkojensa kanssa, vaikka välillä kolli kaipasikin Neposta ja tämän hurjia tarinoita.
”Kuules Muru”, Kalle aloitti, kun kaksikko loikoili kaksijalkojen nukkumapaikassa sijaitsevalla suurella pedillä. Muru käänsi kysyvän katseensa Kallen suuntaan:
”Niin?”
”Mitä jos me lähtisimme etsimään Neposta? Hän voisi viedä meidät hurjalle seikkailulle!” Kalle ehdotti leveä hymy kasvoillaan.
//Muru?
