Salamanteri
//Kirjoittaja: Saaga
//Erakko | Eloklaanin leiri
Olimme päässeet eloklaanilaisten leiriin asti. Katsahdin Blackiin iloisena. Olimme matkanneet tänne asti taistelemaan sodassa! En voinut olla hillitsemättä innostustani. Hengähdin niin innostuneesti, että henkäisy kaikui varmasti koko maailmalle! Istuin kuintenkin Mesitähden – eloklaanilaispäällikön – edessä rauhallisen näköisenä vaikka sisimmissäni pompin innosta. Tylsä erakon elämä oli jäänyt taakse ja nyt sain nauttia elämästä täällä!
“Kiitos, kun olette tulleet auttamaan Eloklaania. Voitte mennä nyt lepäämään tuonne”, Mesitähti naukui ja osoitti hännällään kohtaa, jossa oli pari ilmeisesti soturia ja soturitarta ottamassa torkkuja.
“Selvä!” naukaisin turhankin innokkaasti. Mesitähden ilme oli hyväntahtoinen, kun tuo antoi muidenkin kissojen mennä. Vain Tähtimötaivas jäi hänen luokseen. Tähtimötaivas oli kertonut olevansa Mesitähden tytär! Miten siistiä! Tassutin innokkaana kohti kohtaa, jonka Mesitähti oli meille vinkannut. Black tassutti perässäni.
“Tiedätkö sinä miten klaanissa toimitaan?” kysyin hymyillen.
“Tiedän minä Kuolonklaanin tavat mutta Eloklaanissa toimitaan ilmeisesti hieman erilailla”, Black naukui rauhallisemmin kuin minä. Otin veljestäni mallia ja rentouduin hiukan. Lapani olivat olleet innostuksesta jännittyneet ja nyt niihin särki epämukavasti.
“Mennään lepäämään”, sanoin.
Käydessäni maaten vasta huomasin kuinka uupunut oikeasti olin. Laskin pääni käpälieni varaan ja suljin silmäni. Uni vei minut hetkessä mukaansa muille maille
Seisoin umpihangessa. Valkoinen ympäristö tuntui ihan eriltä kuin tuttu hiirenkorva, joka oli lämittänyt ilman ympärillämme. Hengitykseni haihtui huuruna ilmaan. Kuulin lumen narskunnan, kun toinen kissa lähestyi takaatani. En hätääntynyt ollenkaan vaan tuijotin vain eteenpäin. Lunta tuprutti taivaalta oikein kunnolla. Pian takaani astellut kissa oli päässyt vierelleni asti. Turkkimme koskettivat toisiaan ja loivat lämpimän yhteyden. Kun käänsin katseeni vierelleni astelleeseen kissaan, huomasin sen olevan Jupiter. Hänenkin hengityksensä kaikkosi huuruna ilmaan sen päästessä kosketuksiin ilman kanssa. Kehräys kumpusi hänen kurkustaan.
“Tuota minulle kunnia, Salamanteri”, kuulin isän hyvästelysanat uudelleen.
Avasin silmäni äkisti. Tajusin, että Jupiter ja luminen maisema olivat olleet vain mielikuvitukseni tuotetta. Vain unta. Huokaisin. Jupiterin jättäminen oli ollut yksi vaikeimmista hetkistä elämässäni mutta tämä päätös oli ollut se oikea. Tiesin sen nyt, kun makasin tässä eloklaanilaissotureiden lähellä. Tietoisena kaikesta mitä tulisin kokemaan mutta toisaalta taas… en tiennyt mitään.
