Tyrskytiikeri
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Luopio | Tuntematon alue
”Tämä on maatila”, olettaakseni Seppo-niminen kissa vastasi Järkäleloikan ihmetteleviin kysymyksiin. ”Ja nuo eläimet ovat lehmiä.” Kolli viittasi hännällään vähän matkan päässä laiduntaviin suuriin, mustavalkoisiin eläimiin, joita meidän läsnäolomme ei tuntunut häiritsevän. ”Ne asuvat täällä, ihan niin kuin mekin.”
”Ja monet muut eläimet!” Ulla lisäsi ja tassutti kollin viereen. Kilpikonnakuvioinen naaras katseli meitä silmät loistaen, ja vaikutti siltä, että hänellä oli yhtä paljon kysymyksiä meille kuin meillä oli heille. ”Kunhan olette syöneet, esittelemme teille paikat!”
”Minusta meidän ei-” Järkäleloikan lause katkesi kesken, kun laskin häntäni hänen lavoilleen kannustavasti. Kolli käänsi epäröivän katseensa minuun, ja minä räpäytin hänelle silmiäni rauhoittavasti.
”Tuoresaalis kyllä maistuisi”, vastasin Ullalle hymyillen, ja sekös vasta sai naaraan täpinöihinsä.
”Loistavaa! Tulkaahan sitten!” tämä hihkui ja viittoi hurjasti hännällään meitä seuraamaan itseään ja Seppoa kaksijalkojen rakennusten suuntaan.
Naaras muistutti minua kovasti hyväntahtoisesta ja hieman höperöstä Leopardista, ja ehkä juuri siitä syystä uskoin voivani luottaa häneen. Seppokin vaikutti ihan kelpo kissalta, mutta en ollut vielä lyömässä lukkoon mielipidettäni kummastakaan, ennen kuin olisimme saaneet tietää enemmän heistä ja tästä paikasta, johon olimme saapuneet.
Kyseessä ei todellakaan ollut minkään sortin kaksijalkala, tai ainakaan sellainen, mihin itse olin tottunut. Rakennuksia oli useita ja eri kokoisia, mutta kaksijalkoja näkyi vähemmän kuin kaksijalkaloissa yleensä. Itse asiassa täällä vaikutti olevan enemmän eläimiä kuin kaksijalkoja, mikä oli minusta vähintäänkin kummallista.
Ulla ja Seppo johdattivat meidät suureen, punaiseen rakennukseen, jonka katto kohosi korkeuksiin. Hämmästyin nähdessäni joka suuntaan levittäytyvät valtaisat kuivat, heinäkasat, joiden vahva, heinäisä tuoksu täytti nenäni ja sai minut aivastamaan.
”Terveydeksi”, Seppo vilkaisi minuun lapansa yli viikset hyväntuulisesti väpättäen. Niiskaisin nenääni hieman nolona ja mutisin vaimean kiitoksen.
”Täältä näin löytyy aamutuimaan napattua hiirtä!” Ulla hyrisi mielissään, ja yllätyksekseni hän suuntasi oudon näköiselle kapeahkolle puukyhäelmälle, joka nojasi ylhäällä olevaa tasannetta vasten. Naaras loikkasi ketterästi hökötystä päin ja pinkoi siinä olevia kapuloita pitkin aina ylös tasanteelle asti. Seppo seurasi perässä yhtä tottuneen oloisesti, ja me jäimme seisoskelemaan Järkäleloikan kanssa alas hölmistyneinä.
Kiipeäminen ei tosiaankaan ollut vahvinta alaani, ja minua kauhistutti silkka ajatuskin henkeni luottamisesta noin kyseenalaisen rakennelman varaan. En kuitenkaan halunnut näyttää pelkurilta, joten lähestyin varovasti ensimmäistä kapulaa, jota olisi kaiketi voinut kutsua jonkinlaiseksi askelmaksi, ja nousin nojaamaan sitä vasten etutassuillani. Se tuntui tukevalta.
Vilkaisin Järkäleloikkaan, jonka sinisissä silmissä välähti huoli arvatenkin minun puolestani, sillä kolli tiesi yhtä hyvin kuin minäkin, miten huono olin tässä. ”Emme kai me aio jäädä toiseksi joillekin maatilakissoille?” naurahdin yrittäen peitellä hermostuneisuuttani.
//Järksy? <3
