Asgard
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Erakko |
Asgard makasi kippuralla puun juurella. Oli yö, ja ilma oli täyttynyt mitä oudoimmilla äänillä. Hän kuuli jostain matalan, huhuilevan äänen, joka ei mitenkään voinut kuulua millekään hänen tuntemalleen eläimelle. Hän vetäytyi tiukemmaksi keräksi ja höristi korviaan kuullakseen paremmin lähistöltä kuuluvat äänet.
”Tämä on ihan kiva. Aika paljon erilaisempaa – ja karmivampaa – kuin kaksijalkalassa, mutta silti ihan kiva. Pitää vain varoa, ettei joudu minkään verenhimoisen pedon kitaan matkalla…” Asgard pysähtyi miettimään, mihin hän oikeastaan oli matkalla. Hän oli nyt metsässä, johon unen kissa oli hänet johdattanut, mutta mihin sitten? Unessa hän oli nähnyt paljon puita ja nummea, mutta hän muisti myös nähneensä ison, kirkasvetisen lammen sekä siitä jonkin matkan päässä viiteen osaan haarautuvan joen. Pitäisikö hänen yrittää suunnata sinne? Kenties hän sieltä löytäisi etsimänsä, mikä se sitten ikinä olikaan.
Tämä on ihan typerää, hän huokaili mielessään. Taidan vain tapattaa itseni tällä reissulla. No, ainakin elin loisteliaat kuusi kuuta ennen kuin kohtasin loppuni jonkin kajahtaneen sekopään kynsissä. Samassa jostain kuului ääni, oksan rasahdus. Se sai Asgardin havahtumaan omista ajatuksistaan ja hänen aistinsa kääntymään hälytystilaan. Mutta kun hän yritti vilkuilla ympärilleen hämärässä metsässä, ei hän nähnyt mitään, mistä olisi pitänyt olla huolissaan. Hän rauhoittui.
Hän oli jo aikeissa alkaa nukkumaan, kun ääni kuului taas, mutta tällä kertaa lähempää, ja siihen oli nyt sekoittunut jotain muutakin. Aivan kuin joku olisi nuuskuttanut nenällään, mutta kamalan isoon ääneen. Asgard nosti päätään ja yritti nähdä jotakinjotakin. Ja tällä kertaa hän näkikin: hämärässä, vain noin muutaman hännänmitan päässä kiilui silmäpari. Asgardin nenä täyttyi tymäkästä tuoksusta, joka muistutti etäisesti koirasta, mutta ei kuitenkaan ollut koira. Mikä tuo eläin oikein oli?
Koiraeläin nosti päätään ja nuuski taas ilmaa. Se oli nyt huomannut Asgardin, joka oli varovasti noussut seisomaan paikallaan ja yritti hivuttautua kauemmaksi siitä. Kaksijalkalan koirat olivat olleet äänekkäitä ja tyhmiä, mutta tässä yksilössä oli jotakin erilaista, jotakin villiä ja vaarallista. Eläin tuli lähemmäksi. Asgard näki sen kulmahampaiden hohtavan heikossa valossa, jota kajasti sinertävän sävyiseltä yötaivaalta.
”Mikä sinä olet?” Asgard tuijotti hievahtamatta lähestyvää petoa, sen kiiluvia silmiä. Eläin vaikutti olevan yhtä utelias ottamaan selvää hänestä kuin hän siitä, vaikkakaan sen olemuksesta ei näkynyt sama pelko, joka jäykisti Asgardin lihakset ja sai hänen sydämensä pamppailemaan kiivaammin.
Yhtäkkiä Asgardille tuli pakottava tarve huitaista koiraeläintä kuonolle. Hänet oli ahdistettu nurkkaan. Hän tunsi olevansa uhattuna. Hänen kyntensä työntyivät hitaasti, kuin empien, ulos piilosta, ja ennen kuin hän ehti sitä edes ajatella sen erityisemmin, oli hän jo sivaltanut kynsillään otusta silmille. Peto ulahti yllättyneenä. Asgard käytti tilaisuuden hyväkseen, livahti liukkaasti sen ohi ja pinkoi karkuun minkä jaloistaan pääsi.
Hän kompuroi epätoivoisesti eteenpäin puiden ja aluskasvillisuuden lomassa. Hänellä ei ollut mitään hajua, mihin suuntaan hän oli menossa, eikä oikeastaan edes välittänyt, sillä hän tunsi koiraeläimen kuuman, löyhkäävän hengityksen jo takalistossaan. Hän ei edes pysähtynyt silloin, kun huomasi eteensä tulevan joen. Oli suoranainen onnenpotku, että hän oli sattunut tupsahtamaan rantaan juuri veden ylittävän kivipolun kohdalla.
Hän oli juuri aikeissa loikata ensimmäiselle kivelle, kun tunsi yllättäen hampaiden uppoavan lonkkaansa. Hän oli niin keskittynyt pakenemiseen, että ravisteli itsensä vain irti eläimen otteesta ja jatkoi kiveltä toiselle kompuroimista adrenaliinin virratessa suonissa. Harmikseen hän sai huomata toiselle puolelle päästyään, että peto tuli edelleen hänen jäljessään. Se liikkui kiviä pitkin itsepintaisesti, mutta Asgardilla ei ollut aikaa jäädä katsomaan, pääsisikö se myös rantaan. Hän pinkaisi uudestaan juoksuun.
Asgard tunsi sydämensä rimpuilevan rinnassa kuin villiintynyt eläin. Hän oli ennenkin juossut takaa-ajajia karkuun, mutta tämä oli erilaista. Tällä kertaa hän pelkäsi oikeasti tulevansa syödyksi, jos jäisi kiinni. Niinpä hän ei voinut suoda itselleen edes pientä hengähdystaukoa pakenemisen lomassa.
Yllättäen Asgard tunsi jalkaansa alkavan kirvellä. Kipu kiipeili lonkasta ylöspäin, se säteili jo hänen alaselkäänsä. Vauhti hidastui. Asgard kuuli eläimen lähestyvän.
”Ketunläjät!” hän kirosi ääneen ja yritti vielä kinkata eteenpäin, kunnes hyytyi kokonaan. Hän putosi maahan. Peto lähestyi. Hän näki sen kiiluvat silmät, aukinaisen suun, jossa välkehti terävä hammasrivi. Tämä olisi hänen loppunsa. Ei ollut enää pakokeinoa.
Juuri kun hän oli luovuttamassa, edestäpäin alkoi kuulua ääniä. Häntä kohti juoksi lisää eläimiä! Lähemmäksi tullessaan Asgard tunnisti ne kissoiksi – niitä oli ainakin viisi tai kuusi. Ja ne kissat kävivät pedon kimppuun.
//Joku/jotkut Elosta?
//655 sanaa
