Merkurius
//Kirjoittaja: Elandra
//Erakko |
Kuuntelin, kun Corona ja Dakota kertoivat vähän enemmän meistä Taivastassulle. En ollut tiennyt Dakotan historiasta paljoakaan, sillä emme olleet tunteneet kauaakaan. Corona ei ollut kertonut paljoakaan meidän historiastamme ennen Dakotan tapaamista.
”Missä te asutte? Jossakin ketunkolossako?” Taivastassu kysyi hymyillen ja osoitti selvästi kysymyksensä nyt minulle. En ollut sanonut sanaakaan hetkeen. Vilaisin hieman hermostuneesti Coronaa, joka nyökkäsi kannustavasti. Minäkin nyökkäsin ja mietin hetken mitä kertoisin.
”Me asuimme kaksijalkalassa pienessä kolossa aiemmin. Sitä ennen asuimme siellä täällä kaksijalkalassa yhdessä vanhempiemme kanssa. He kuolivat joitakin kuita sitten”, ääneni hiljeni loppua kohden, kun käänsin katseeni käpäliini. Nostin katseeni kuitenkin takaisin Taivastassuun jatkaakseni.
”Kun tapasimme Dakotan, muutimme Ukkospolun tälle puolelle. Löysimme vanhan, palaneen kaksijalan pesän ja asetuimme sinne. Se on aika kolkko, mutta kyllä se vettä pitää, ainakin joistain kohdista. Vieressä on metsää, josta on saalistimme teille saalista”, selitin yllättävän avoimesti. Taivastassun kanssa oli helppo keskustella. Naaras kertoi omasta elämästään, joten mekin kerroimme omastamme. Hän näytti kiinnostuneelta.
”Eikö kaksijalkalassa ole hirveästi kaksijalkoja ja koiria? Tuskin Hirviöistäkään on pulaa”, Taivastassu naukui ja hänen kasvoilleen levisi hieman inhoava ilme. Vilkaisin Coronaa merkiksi siitä, että hän sai nyt vastata kuolonklaanilaisen kysymykseen. Veljeni ymmärsi sen heti ja nyökkäsi taas.
”On, mutta kaksijalat ovat ihan mukavia, eikä koiristakaan ole niin haittaa kunhan kaksijalat pitävät ne kurissa. Me pysyttelemme aina pois Hirviöiden tieltä, niin ne jättävät meidät rauhaan. Eniten ongelmia aiheuttavat kulkukissat”, Corona irvisti, hänen kasvoilleen piirtyi haikea ilme. Veljeni katsoi minua onnettoman oloisena. Puskin lohduttavasti hänen poskeaan. En kääntänyt katsettani takaisin Taivastassuun.
”Kulkukissat ajoivat vanhempanne hirviön alle”, ääneni hädin tuskin kantoi naaraan korviin. Tunsin Dakotan hännän lavallani. Naaras yritti kai viestiä olevansa pahoillaan. En olisi uskonut, että tästä asiasta oli näin vaikea kertoa ulkopuolisille.
”Olen hurjan pahoillani”, Taivastassu sanoi ja paineli käpälillään maata. Arvelin, että naaras olisi halunnut tulla lähemmäksi, mutta etäällä meitä tarkkailevat kuolonklaanilaiset tuntuivat estävän sen. Ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään, kuulimme askeleet takaamme. Käännähdin nopeasti ympäri. Punaruskea kolli oli saapunut leiriin. Tunnistin hänet Punatähdeksi vihreistä silmistä ja korvassa olevasta lovesta. Hän kohtasi nopeasti meidän katseemme.
”Toitte ilmeisesti vaadittavan saalismäärän?” Kuolonklaanin päällikkö kysyi. Dakota nyökkäsi.
”Muut kuolonklaanilaiset veivät ne tuonne”, naaras viittoi hännällään kohti kasaa, jossa oli enemmänkin saaliita.
”Hyvä”, päällikkö vastasi, mutta ei edes väläyttänyt meille pientä hymynkaltaista. Nopeasti joku kuolonklaanilaisista tuli ja vahvisti Dakotan sanoman.
”Tapaamme taas huomenna. Tarkkailkaa ympäristöänne, haluan että pidätte pohjoisrajan puhtaana muista kissoista”, päällikkö sanoi. Nyökkäsimme kaikki.
”Entä jos me emme osaa taistella?” Corona lipsautti, ja näytti katuvan sitä heti. Punatähti kohdisti katseensa kastanjanruskeaan veljeeni. Kolli siristi silmiään ja harkitsi hetken. Sitten hän huokaisi hieman turhautuneesti.
”Ei teistä kyllä mitään hyötyä ole taistelukyvyttöminä.. Jos tahdotte myöhemminkin jatkaa yhteistyötä Kuolonklaanin kanssa, voitte jäädä asumaan nykyiselle alueellenne. Siinä tapauksessa voimme myös opettaa teille taistelemista, kunhan huolehditte pohjoisrajamme turvallisuudesta”, Punatähti sanoi. En ollut varma, halusinko tehdä niin, mutta toisaalta.. Tämä saattoi olla ainoa mahdollisuutemme opetella oikeasti taistelemaan. En uskonut, että Dakota oli lyhyen elämänsä aikana ehtinyt opetella kovinkaan paljoa taistelemista. Kuolonklaanilaiset eivät ehkä sittenkään olleet niin kamalia. Taivastassu ainakin oli mukava, eikä Punatähtikään ollut ihan kamala. Hän tuntui olevan kunnioitettu Kuolonklaanissa.
”Sopiiko, jos harkitsemme tätä vaikka huomiseen?” Dakota kysyi varovasti ja vilkaisi sitten meitä. Minä ja Corona nyökkäsimme tismalleen samaan aikaan.
”Sopii. Soturini tuovat teidät huomennakin leiriimme”, päällikkö sanoi. Sitten hän kohotti katseensa jonnekin meidän yläpuolellemme. Kolli viittoi hännällään jotakin. Kurkistin olkani yli ja näin, kuinka valkea kolli lähestyi meitä. Hänen korvantaustansa ja häntä olivat oranssit. Hänen takanaan asteli savunharmaa naaraskissa, jonka kasvoilla oli varautunut ilme.
”Liekkihäntä ja Ruusutuike, käykää viemässä vieraamme pohjoisrajalle”, Punatähti käski. Kissa ei pistänyt vastaan, vaan nyökkäsi.
”Seuratkaa”, hän murahti ja käveli piikkihernetunneliin. Hänen täytyi olla Liekkihäntä, päättelin sen hänen oranssista hännästään. Joidenkin klaanikissojen nimet selvästi viittasivat heidän ulkonäköönsä. Kun tämä Ruusutuikkeeksi nimetty naaras vilkaisi meitä, huomasin hänen nenänsä olevan hyvin vaaleanpunainen. Kenties sana ruusu viittasi siihen? Hyvästelimme Taivastassun nopeilla vilkaisuilla, ja lähdimme kaksikon perään. Hetken aikaa ravasimme eteenpäin melko ripeää vauhtia. Välillä oli vaikeuksia pysyä kuolonklaanilaisten perässä.
”Minusta on mukavaa, että erakot auttavat Kuolonklaania”, savunharmaa naaras sanoi ja hidasti tahtiaan. Hänen äänensä oli rauhallinen ja lempeä. Kun Liekkihäntä huomasi vauhdin hidastuvan, hänkin hidasti hieman omaa tahtiaan. Meillä ei tainnut olla mikään kiire. Olisin halunnut vastata, että ei meillä hirveästi ollut vaihtoehtoja, mutten kehdannut. Se olisi saattanut suututtaa kaksikon, tai ainakin edellä kulkevan oranssihäntäisen kissan.
”Punatähti tarjoutui auttamaan meitä, jos pidämme tulevaisuudessa pohjoisrajanne puhtaana muista kissoista. Hän sanoi opettavansa meidät taistelemaan”, Dakota sanoi hieman pohdiskellen. Jos lupautuisimme, saattaisimme joutua olemaan loppuelämämme tekemisissä Kuolonklaanin kanssa. En tiennyt, olinko valmis siihen.
”Se on hyvä tarjous, johon kannattaa tarttua. Punatähti ei usein ehdota tuollaista erakoille. Yleensä ajamme ne kauas reviiristämme, mutta ilmeisesti päällikkömme pitää teistä”, naaras hymyili. Ai pitää meistä? Jos tuo oli Punatähden käsitys pitämisestä, minäkin suorastaan rakastin Kuolonklaania.
”Kuolonklaani ei ole usein tekemisissä kaltaistenne kanssa. Te olette vielä niin nuoria, että kenties Punatähti haluaa pitää teidätkin turvassa”, Liekkihäntä osallistui keskusteluun. Hänen äänensä oli huomattavasti kylmempi kuin savunharmaan naaraan.
//Dakota tai Corona?
// 797 sanaa
