Järkäleloikka
//Kirjoittaja: Aura
//Erakko | Kujakissayhteisön lähialueet
Järkäleloikka kulki kaduilla hiljaisena kuin hiiri. Hän askelsi raskaasti ja tuhahteli välillä. Hän oli ehkä kujakissayhteisön huonoin kissa mitä tunneasioihin tuli ja nyt hän oli jotenkin päätynyt niiden ääreen. Järkäleloikka jatkoi matkaansa, kunnes löysi sopivan hiljaisen kujan. Hän pujahti metallisten ruoka-astioiden väliin ja katsahti ympärilleen. Hyvä, ei merkkejä muista kissoista. Järkäleloikka halusi ajatella rauhassa eikä kaivannut turhia keskeyttäviä tekijöitä. Koli vetäisi syvään henkeä ja huokaisi raskaasti. Tyrskytiikeri, tuo entinen eloklaanilainen tuntui aiheuttavan kollikissalle jonkinmoista päänvaivaa. Järkäleloikkaa kiehtoi Tyrskytiikerin ajatusmaailma ja persoona. Jokin kollin ulkonäössä veti häntä myös kovasti puoleensa. Järkäleloikka siirteli pikkukiviä käpälillään, miksi tätä tunnetta nyt kutsuttiinkaan? Lopulta kolli muisti, hän oli kuullut Kuolonklaanissa puhuttavan ihastumisesta. Ihastuminen.. Sana maistui hassulta Järkäleloikan suussa, mutta jokin hänen sisällään kertoi, että Järkäleloikka oli ihastunut Tyrskytiikeriin. Olihan roteva kolli hänestä kaikin puolin komea, vaikka tummaturkkinen kissa ei sitä kenellekään myöntänyt; ei edes kunnolla itsellekään. Kolli huokaisi uudestaan, mikä olikaan tehnyt asioista näin vaikeita? Tunteet tuntuivat vain vaikeuttavan kaikkia asioita, olisi paljon helpompaa ilman niitä. Kollikissa tuhahti, mokoma Tyrskytiikeri… Järkäleloikka jatkoi asioiden sovittelua päässään ja hänen karvansa pörhistyivät, kun kolli mietti miten Tyrskytiikeri oli puhunut Pähkinälle. Järkäleloikan mieli musteni hieman, miksi kujakissayhteisöläisen oli oltava niin mukava uudella tulokkaalle? Pähkinä saisi hänestä häipyä sinne minne aurinkokaan ei paistanut, mutta harmikseen Keijukainen oli näistä asioista eri mieltä. Siinä oli Järkäleloikan mielestä myös yksi kissa, jolle olisi erityinen paikka Pimeyden metsässä. Tai jossain muualla, minne nyt harmaaturkki uskoikaan. Vai uskoiko naaras mihinkään? Sen hän oli huomannut monissa yhteisöläisissä, etteivät he uskoneet mihinkään. Se oli Järkäleloikan mielestä hieman outoa, sillä hänen oma uskonsa oli niin vahva. Pääsisiköhän hän Pimeyden metsään erakkona? Järkäleloikka nousi ylös, olisi piilotettava omat tunteet, jotta hän voisi toimia normaalisti ja tehokkaasti.
Kollikissa lähti askeltamaan kohti suosikkipaikkaansa koko kaksijalkalassa. Se oli pieni, mutta sitäkin kotoisampi viheralue. Hän näki siellä usein kaksijalkoja koirineen, koirat nostivat Järkäleloikan karvat pystyyn. Hän ei pitänyt niiden isoista torahampaista ja omasi sen verran itsesuojeluvaistoa, että varoi menemästä niiden lähelle. Koirat olivat hänestä kuitenkin jollain tapaa kiehtovia, ne muistuttivat jopa hieman kissoja. Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt koiraa ja tuskin koiratkaan puhuivat kissaa. Järkäleloikka mietti, voisikohan hän jotenkin oppia puhumaan koiraa? Olisikohan koko yhteisössä yhtäkään kissaa, joka osaisi puhua koiraa? Järkäleloikka nautti ruohosta käpälien alla ja kiipesi lähimpään puuhun taitavasti. Kiipeily oli ehdottomasti Järkäleloikan mielipuuhaa ja hänet näkikin usein oksastossa nauttimassa elämästään. Järkäleloikka asettui mukavaan makuuasentoon. Välillä hän todella mietti lähtemistä, mutta jokin piti hänen käpälänsä visusti yhteisössä. Ottaisikohan Kuolonklaani hänet vielä takaisin? Järkäleloikka tuli kuitenkin siihen tulokseen, että hänen asemansa tulisi olemaan ikuisesti huono ja häntä tultaisiin pitämään petturina. Se oli Järkäleloikasta ansaittua, petturi hän olikin. Kolli hieraisi kuonostaan roskan pois ja katseli yläilmoista maailman menoa. Tänne hän voisi jopa jäädäkin, perustaa oman pesän puuhun.
