Tähdenlento
//Kirjoittaja: Käärmis
//Erakko | Tuntematon alue
Kuuntelin hiljaa kävellessämme, kun Merete ja Harjus juttelivat jotain keskenään. En kuitenkaan kerennyt kuunnella kovinkaan kauaa, kun Revontuli tökkäsi minua hellästi. Hän halusi selvästi sanoa jotain. Minun täytyisi kuunnella tarkaan, jotta saisin selvää hänen muminastaan, kun hän kantoi rakkaita kissanminttujaan.
“Eikö olekin hienoa päästä taas metsään”, kolli mumisi minulle. Nyökkäsin hänelle hymyillen. Rakastin metsää, olihan se sentään kotini. Eniten pidin siitä, että pääsisin taas kiipeilemään puissa vapaasti ja jahtaamaan niissä oravia.
“Minulla on nälkä!” Harjus yllättäen nurisi takanamme. Käännyin katsomaan kollia pienehkö virne kasvoillani. Huomasin myös veljeni viiksien väpättävän huvittuneena nuoren kollin nurinasta.
“Voimme koittaa napata jotain, kun pääsemme tarpeeksi syvälle metsään, jotta jotain todella löytyy. Metsän rajalle ei ole pitkä matka enää”, naukaisin, mutta kolli ei näyttänyt tyytyväiseltä.
“Enkö voisi käydä kinuamassa kaksijaloilta ruokaa?” hän pyysi, mutta Revontuli pudisteli päätään.
“Olemme juuri lähdössä, meillä ei ole aikaa jäädä odottamaan kaksijalkoja. Jos todella olet niin nälkäinen, vilkaise tuonne roska-astiaan, jos siellä olisi jotain”, vanhempi kolli naukaisi ja katsoi Harjusta tuimasti.
“Saat varmasti metsään päästyämme jotain syötävää, pärjäät kyllä sinne asti”, lisäsin vielä ja sain vain vastauksesti pienoista jupinaa.
Kuitenkin taas hetken päästä Harjus oli yhtä innokkaana kuin aikaisemmin ja lähes loikki innosta.
“Minä nappaan jotain niin hienoa, että ette meinaa edes uskoa minua. Saan kiinni… jäniksen! Ei vaan fasaanin! Tai sitten peuran!” kolli sanoi ja vilkaisi silmät kimmeltäen Mereteä. “Siitä riittäisi rutkasti kaikille vaikka miksi aikaa!”
“Koitahan odottaa edes pieni hetki tai säikytät kaiken riistan ennen kuin edes pääsemme metsään asti”, naukaisin ja näin jo kaksijalan pesien harvenevan ja loppuvan. Metsä oli enää muutaman hännänmitan päässä. Tassujani alkoi kihelmöidä ja tajuamattani ryhdyin kiristämään tahtia. Pian lähes ravasin metsässä ja tajutessani sen käännyin katsomaan ystäviäni, jotka olivat pitäneet vauhdista yllättävän hyvin kiinni. Se saattoi johtua siitä, että olin sen verran pieni, että pienillä raajoillani ei erityisen lujaa liikuttu.
“Lähdetään tuohon suuntaan ja yritetään tutkia samalla aluetta saaliin hajun varalta. Sanokaa, jos on mitään kysyttävää missään välissä”, naukaisin ja osoitin kuonollani kohti suuntaa, johon olin aikaisempana iltana suunnitellut Revontulen kanssa meidän lähtevän.
//Merimies?
