Tähdenlento
//Kirjoittaja: Käärmis
//Erakko | Klaanien lähialueet
Loikkasin puun oksalta toiselle ja rynnistin oravan perässä, joka kipitti paniikissa minua karkuun. En aikonut antaa sen karata! Olin yrittänyt saalistaa koko illan ja nyt olin viimein löytänyt mehevän oravan, joka oli harmikseni huomannut minut lähes heti, jolloin olin joutunut lähteä jahtaamaan sitä parhaani mukaan. Onneksi rakastin kiipeilyä ja puusta toiseen hyppimistä, joten oravan jahtaaminen oli omalla tavallaan mukavaa puuhaa, vaikka raskasta se olikin.
“Tähdenlento! Anna sen oravan jo olla ja tule alas sieltä!” veljeni, Revontuli huusi puiden juurelta ja juoksi koko ajan maan kamaralla perässäni vahtien, että minulla olisi varmasti kaikki hyvin. Toisin kuin minä, hän ei pitänyt puissa kiipeilystä, ja pelkäsi jatkuvasti, että tipahtaisin sieltä.
“Saan sen ihan juuri, odota vielä hetki!” huusin alas veljelleni ja kiihdytin vauhtiani alkaen saada nopeaa pörrö häntää kiinni. Vaikka se olikin nopea ja vikkelä, pian olen tarpeeksi lähellä; nappasin sen hännästä kiinni, vetäisin ja surmasin sen nopeasti.
“Minähän sanoin, että nappaisin sen!” leventelin veljelleni, kun kapusin alas puusta ja pudotin oravan hänen tassuihinsa.
“Niin sanoit, myönnän sen. Pelkäsin vain, että tuollaisessa vauhdissa tipahtaisit vielä”, Revontuli naukaisi ja puski päällään lapaani.
“Turhaan murehdit, minulla on tasapainoa – toisin kuin sinulla”, härnäsin virnistäen.
“Hei! Sentään minä osaan taistella hyvin!” Revontuli iski takaisin. Kehräsin.
“No niin. Eiköhän aterioida. Haluan matkata vielä tänä yönä”, naukaisin ja tökkäsin nappaamaani oravaa. Siitä riittäisi hyvin minulle ja veljelleni. Olimme jo aikaisemmin syöneet, joten nälkä ei ollut mikään suuri.
“Sinä ja sinun rakkautesi kulkea öisin”, Revontuli murahti huvittuneena ja istahti syömään. Menin hänen vierelleen. Olihan hän oikeastaan oikeassa. Rakastin kulkea öisin, se toi sellaista mukavaa jännitystä, jota rakastin sanoinkuvaamattoman paljon! Jotenkin se vaaran ja jännityksen tunne ja se tietoisuus, että olet luultavasti silti turvassa, koska monet eläimet eivät kulkeneet öisin loi sellaisen aivojani kutittelevan tunteen, jota rakastin.
“Haluaisitko sinä koskaan tavata vanhempiamme?” Revontuli kysyi yhtäkkiä. Olimme puhuneet vanhemmistamme monesti ja pohtineet samalla mistä saatoimme olla kotoisin. Olin aina halunnut selvittää enemmän suvustamme. Olin varma, että jonkun sukulaisistamme täytyi olla elossa, minä tunsin sen!
“Tietysti haluaisin! Haluaisin tietää enemmän alkuperästämme. Haluaisin tietää, miksi joudumme elämään vain kahden. Haluan niin kovasti selvittää, mitä verta suvustamme löytyy! Haluaisin tietää, jos meillä onkin muita sisaruksia tai vaikka vanhempien sisaruksia”, nau’uin. “Vaikka onkin outoa ajatella meitä muiden perheenjäsenten kanssa. Olemme aina viettäneet aikaa vain kahden”, jatkoin vielä.
“Olen samaa mieltä. Minulla on niin paljon kysymyksiä, mutta niin vähän vastauksia”, Revontuli naukui ja haukkasi oravaa. Hiljenin ja jäin pohtimaan taas mielessäni suvustamme. Olisi niin mukavaa tietää enemmän kaikista verisukulaisistamme. Olisi mukavaa tietää millaiseen perheeseen oikeasti kuului.
Haukkasin taas oravaa. Hiljaisuus alkoi tuntua jo painostavalta, kun se leijaili ympärillämme kuin utu. Se ei tuntunut vain häipyvän lainkaan.
“Pitäisikö meidän etsiä muita kissoja? Olisi mukavaa löytää jotain uutta seuraa”, naukaisin rikkoakseni hiljaisuuden. Revontuli nyökkäsi ja nielaisi pureskelemansa oravan palasen.
“Toki, se olisi ihan mukavaa. Löytäisin mielelläni hieman uutta seuraa, sinun kanssasi olo alkaa näet käydä tylsäksi”, veljeni vitsaili.
“Ei sinunkaan seurasi mitään parhainta ole veliseni”, naurahdin.
Söimme siis nopeasti loppuun ja lähdimme kulkemaan. Revontuli tuli takanani, kun kävelin itsevarmasti pimeässä metsässä. Muistin vielä, kun pienempänä veljeni oli pelännyt pimeää. Minä en ollut sitä koskaan pelännyt, mutta hän oli aina kammoksunut hämärällä tai pimeällä kulkemista. Olin aina vain nauranut hänen pelkäämiselleen, mutta olin silti ymmärtänyt miksi hän pelkäsi. Jos jotain vaaroja tulisi, emme välttämättä pystyisi päihittää niitä. Minä olin surkea taistelemaan ja Revontuli hyvä, mutta vain hänen taitonsa eivät välttämättä riittäisi.
Heräsin räpytellen silmiäni väsyneesti, kun Revontuli tökki minut hereille. Olimme taivaltaneet muutaman päivän etsien muita kissoja, joille jutella, mutta tuloksetta. Olimme alkaneet kulkea enemmän päivällä, koska silloin muutkin kissat olivat yleensä hereillä.
“Mitä nyt?” mumisin edelleen unenpöpperössä. Olin nähnyt ihanaa unta, jossa olin ollut viherlehden metsässä, joka oli ollut aivan täynnä riistaa. Olin napannut niin paljon, että siitä olisi riittänyt minulle ja Revontulelle vaikka kuuksi!
“Kuulin puhetta! Täällä lähistöllä on joku!” veljeni naukaisi pikaisesti. Siinä samassa olinkin jo täysin valveilla ja jaloillani tulossa pois matalan puolikaatuneen puun oksistosta. Olimme nukkuneet siellä yön veljeni kanssa, koska siellä oli mukavan suojaisaa. Sen alla ei myöskään ollut juuri lunta ja kun olimme vain kasanneet hieman sammalta pediksi, märkää maatakaan ei tarvinnut murehtia.
“Ei voisi elämästäni tehdä sitten yhtään sen vaikeampaa! Olisi ehkä pitänyt jäädä sen typerän kollin kaksijalkojen pesään siksi aikaa, että pennut syntyvät!” kuulin puhetta tassuttaessani veljeni vierellä kohti suuntaa, jossa oli sanonut kuulleensa ääntä.
“Hei? Onko siellä joku?” kysyin, kun pääsimme lähemmäksi ja kissan – ilmeisesti naaraan – äänet alkoivat muuttua kovemmaksi.
“Kyllä, ja jos tulet pahat mielessäsi, parempi varautua! Olen harjoitellut iät ja ajat!” kissa sähähti suuntaamme. Astelimme siis esille. Hän näytti hieman epäröivän nähdessään meidät. Naaras oli selkeästi tiineenä ja meitä oli sentään kaksi.
“Ei hätää, olemme vain kuljeskelijoita. Olemme etsineet uutta juttuseuraa jo hyvän tovin ja tulimme vain hyvissä aikein. Vaikutat odottavan pentuja, voimmeko kenties auttaa sinua jotenkin, jotta olosi olisi mukavampi?” Revontuli kysyi ja lähestyi naarasta ystävällisesti. Vaaleanruskea kissa siristi sinisiä silmiään varautuneena.
“En tiedä haluanko apua”, naaras sanoi koppavasti.
“Älähän nyt. Voimme tehdä sinulle mukavan pesän ja auttaa sinua saalistamaan siihen asti, kunnes pennut syntyvät. Tiineenä on varmasti rankkaa, etenkin, jos on yksin. Vai onko sinulla kenties seuralaista?” nau’uin naaraalle ystävällisesti. Kissa huokaisi.
“Hyvä on, mutta jos tämä on nyt jotain pilaa, kynin teidät molemmat ja syön päivälliseksi!” naaras rääkkyi. Hänen äänensä tuntui inhottavalta korvissani, mutta yritin antaa asian olla häiritsemättä minua.
“Minusta olisi mukavaa auttaa sinua, enkä tietenkään pilailisi tiineen kissan kustannuksella; se olisi suorastaan julmaa. Haluan olla avuksi niin paljon kuin vain mahdollista, koska tiedän, että tuollaisessa tilassa on varmasti hankalaa”, sanoin ja heilautin häntääni merkiksi seurata. Lähdin johdattamaan veljeäni ja vaaleanruskeaa naarasta kohti sitä puolikaatuneen puun alusta, jossa olimme veljeni kanssa nukkuneet.
“Nukuimme täällä viime yön ja voimme tehdä siitä sinulle oikein mukavan – samoin myös tuleville pennuille. Voimme tehdä siihen suojaavia seiniä ja katon ja parantaa ja vaihtaa aina sammalet”, Revontuli naukui hymyillen. Sydäntäni lämmitti tämä. Oli ihanaa päästä auttamaan jotakuta. Naaras näytti oikeastaan vain hyvin yllättyneeltä. Hän ei ollut kai olettanut mitään tällaista tuiki tuntemattomilta kissoilta.
“Nimeni on muutes Tähdenlento, ja tämä on veljeni Revontuli”, esittelin tajutessani, ettei naaras edes tiennyt vielä nimiämme.
“Minä olen Lotta, tai käy Kaarnajalkakin, mutta se ei ole yhtä mieluinen”, vaaleanruskea naaras naukui.
“Lotta kuulostaa hyvältä”, Revontuli vastasi. Nyökkäsin sitten kohti sammalkasaa, jonka olimme puun alle kasannut.
“Mene vain siihen. Me alamme kunnostamaan tätä sinulle kunnon pesäksi ja voimme myös saalistaa sinulle hieman. Sinun täytyy olla todella nälissäsi”, naukaisin. Lotta näytti siltä, että oli ollut jo jokusen aikaa tiineenä. Alkaisi olla se aika, kun kulkeminen, taisteleminen ja saalistaminen kävisivät hankalaksi. Lotta nyökkäsi.
“Kiitoksia”, hän sanoi tökerösti ja asettui sammalille.
“Teemme niistä paremman pedin, kun kaikki tärkeämpi on pois alta”, Revontuli tarjosi.
“Kyllä minä sen voin itsekin tehdä”, Lotta naukaisi ja alkoi muotoilla sammalista petiä itselleen. Nyökkäsin veljelleni merkiksi alkaa toimiin.
“Pitäisikö meidän odottaa pentujen syntymään asti?” kysyin Revontulelta, kun olimme päässeet hieman kauemmas.
“Ehkä. En tiedä kuinka hyvin tiineenä selviää ilman apua”, veljeni vastasi.
“Minusta olisi mukavaa jäädä. Pennut ovat ihania ja haluaisin auttaa häntä niin paljon kuin mahdollista. Myös kun hän on synnyttänyt pennut, hän on heikkona ja jos hän kuolee, pennutkin ovat mennyttä”, vastasin Revontulelle yrittäen saada hänet mieltymään ajatukseen jäädä Lotan luokse. Kolli nyökkäsi hitaasti.
“Niin. On hänen ja pentujen turvaksi parempi, jos jäämme”, kolli naukaisi.
“Samaa mieltä. Asia on siis sovittu. Lähde sinä etsimään pesänrakennukseen ja laajentamiseen tarvittavia tavaroita niin minä lähden metsälle”, sanoin veljelleni, hän nyökkäsi minulle ja lähdin sitten etsimään saalista.
Löysin pian tiaisen hajun ja lähdin seuraamaan sitä kuono korkealla ilmassa. Olisiko lintu kenties maassa vai sittenkin korkealla puussa? Oli miten oli, aijoin napata sen!
Ei kestänyt kauaakaan, kun lintu löytyi jo. Se hyppelehti puun juurella koettaen löytää jotain syötävää. Nuoleskelin huuliani kuvitellessani mehevän linnun maun suussani. Vaikka tiesin, että lintu oli tarkoitus viedä Lotalle, vatsassani tuntui kumisevan tyhjyys, kun en ollut syönyt mitään koko päivänä.
Lähdin hiipimään kohti lintua hiljaa. En antanut oman nälkäni haitata; voisin saalistaa lisää myöhemminkin. Tassujani kutkutti minun astellessani varovasti kohti terävä nokkaista eläintä. Se räpytteli siipiään ja kaiveli nokallaan maata katsellen, jos siellä olisi jotain.
Ennen kuin lintu kerkesi nostaa päätään, loikkasin sen kimppuun ja painoin sitä kynsilläni maahan päästä pitäen. Kohotin sen nokkaa ja iskin hampaani sen kaulaan tappaen sen.
Nuolsekelin huuliani nopeasti puhtaaksi, nappasin eläimen mukaani ja lähdin palaamaan takaisin Lotan luokse. Sen pieni keho roikkui hampaissani ja silitti rintaturkkiani höyhenillään.
Aikaa oli jo kulunut rutkasti. Tuskaiset vaikerrukset tuntuivat kaikuvan koko metsän lävitse. Vihasin sitä. Lotan synnytys oli alkanut aikaisin auringonnousun aikaan ja nyt oli jo lähes aurinkohuippu. Minua sattui kuunnella hänen tuskaisaa vaikerrusta, joka kantautui korviini, vaikka olin jo kaukana hänestä. Revontuli oli jäänyt naaraan luokse avuksi, koska hän tiesi enemmän yrteistä ja parantamisesta kuin minä. Sen sijaan minä olin lähtenyt metsälle ja etsinyt ruokaa. Olin jo aterioinut itsekseni yhden hiiren ja napannut veljelleni ja Lotalle päästäisen ja myyrän.
Lähdin palaamaan pesälle saaliit mukanani ja silloin Lotan huudot alkoivatkin vaimeta. Hiljaa mielessäni huokaisin onnesta, kun hänen rääkynänsä oli viimein päättynyt. Nyt hänen synnytyksensä täytyi olla ohitse.
Kun pääsin pesälle, nenääni lehähti maidon ja veren haju ja korviini kantautui pentujen vaimeat vinkaisut. Astuin sisään pesään pudottaen saaliit veljeni ja Lotan eteen.
“Kaksi tervettä pentua, molemmat naaraita”, veljeni sanoi onnellisesti ja katsoi sitten tuomisiani iloisesti.
“Syö tästä, saat voimasi palaamaan nopeammin”, naukaisin ja tökkäsin saaliita lähemmäs, kuitenkin naaras vain käänsi päätään äreästi.
“Ei ole nälkä. Tuntuu, että jos tuon jälkeen syön murunkaan mitään, oksennan”, hän murahti vihaisesti.
“Selvä, jätetään nämä sitten myöhemmälle. Haluatko siis, että jäämme vielä joksikin aikaa? Pennut ovat nyt syntyneet, mutta sinun kestää palautua”, selitin. Lotta heilautti häntäänsä.
“Minulle on se ja sama oletteko täällä vai ette. Vaikutatte kuitenkin sellaisilta kissoilta, joilla ei ole parempaa tekemistä, joten jos se teitä huvittaa, niin jääkää toki, ja auttakaa minua huolehtimaan näistä kakaroista”, vaaleanruskea naaras naukaisi koppavasti ja katsoi kahta pentuaan silmät sirrillä.
“Oletko jo päättänyt niille nimet?” Revontuli kysyi.
“En! Mitä luulet!? Juuri minä ne synnytin”, Lotta sihahti heilauttaen häntäänsä. ärtyneesti edestakaisin. Katsoin häntä hellästi. Oli varmasti raskasta kokea synnytys.
“Onko sinulla vanhempia pentuja?” kysyin. Naaraan katse nauliutui minuun.
“Ei”, hän murahti ja katsoi juuri syntyneitä pentujaan. Hän näytti pohtivan ja sitten nyökkäsi molempia kohti vuorotellen. “Tuo olkoon Lohi ja tuo Siili”, hän murahti, laski päänsä ja sulki silmänsä nukahtaakseen. Katsoin pentuja hellästi. Haluaisin auttaa niitä kasvamaan parhaani mukaan, jos se vain oli mahdollista.
//Siili?
//Voit skippaa rutkastikin aikaa niin, et nää voi tehä kunnolla jotain keskenään.
//Saat ite päättää mitä haluut näitten tekevän, mulle kelpaa kaikki.
