Ruskapentu
//Kirjoittaja: Tipu
//Erakko |
Toivoin kaiken hetken olevan typerä painajainen kun heräsin. Ettei emo ollut oikeasti hylännyt minua. Toisen lähtö oli ollut raskas. Fetus ei ollut tullut edes hyvästelemään, mutta niin tuo olikin todennut aiemmin, hyvästelyt tekisivät kaiken raskaammaksi, olisi parempi vain mennä. Se oli yksi neuvo, elämän oppi jota hän oli minulle opettanut. Olin toki saanut saman lämmön, läheisyyden, ehkä enemmän sitä huokuvaa lämpöä tästä uudesta emosta taivaslaulusta. Mutta en kumminkaan kutsunut häntä emoksi. Sydämessäni hän ei ollut vielä emo, olihan hän nyt jotain, mutta ei emo. Nukuin nyt naaraan vieressä, tuon turkkia ei oltu selvästi siistitty, sekä pesty. Ehkä minä voisin pestä sen? Niin, niin kuin hän auttoi minua sukimaan turkkini, minä voisin auttaa häntä! Ehdottaisin sitä ehdottomasti emolle- taivaslaululle ruska, taivaslaululle. Toinen asia oli että pentu liitteeni oli kadonnut jonnekkin tämän ajan aikana, kumpikaan, tai kukaan täällä ei sanonut minua enää ruskapennuksi. Olin paljon asioita joita olin huolannut. Merkuriuksen, sen ison jätti isän turkki ei ollut mustaa, niin kuin olin hämärässä luullut. Enemmän aikaa hänen kanssaan vietettyäni olin huomannut sen olevan harmaata. Tim, se toinen valkoinen musta kissa, oli puolestaan musta. Väri teoriani piti siis yhä jotenkin, muttei kokonaan. Kissat näyttivät aika ajoin surulliselta, aivan kuin jotain olisi käynyt, enkä pitänyt siitä. Miksi he olivat surullisia? Oliko joku väärin? Käännähdin toiselle kyljelleni, huomqten Merkuriuksen. Näin tummassa hän näytti yhä mustalta. Katsoin kollia, sekä hän minua. Minä omasin siniset silmät, hän omasi meripihkan väriset. Niin, se oli välillä häiritsevää jopa, sillä nuo silmät paistoivat kauas. Nousin ylös ja venyttelin, yhä vähän unen sekaisena. En oikein tiennyt sanoakko mitään, tai olla sanomatta, vanha tapa että emoa ei saisi häiritä nukkuessa, joten taivaslaulu kuului listaan. Tosin olin niin pöperöinen että ulko ilma kelpaisi. Taapersin kollin luo, katsoen tuota. Taapersin tämän kyljelle, sekä katsoin kollia anovana.
”Voidaanko mennä ulos?” Pesän suulle oli rakennettu portti, este, aivan kuin minulla olisi motiivia taapertaa yksin tuolla. Horjahdin, mutta painoin kynteni kollin turkkiin. Ilmeisesti se ei sattunut, tai niin hän antoi minun ymmärtää, koska toinen ei reagoinut siihen koskaan. Silti pysyin varuillani, en koskenut niillä toisen ihoa. Kolli katsoi kumppaniaan, kunnes käänsi katseensa minuun. Tuossa oli jokin lämpö, jota en ihan osannut tulkita. Katsoin onnessani, odottavana mutta pöpperöisenä toiseen. Merkurius nosti minut alas, kammeteb ylös. Ihmettelin miten korkea katto oli oikeasti, sillä kolli oli ainakin valtava ja hän ei osunut kattoon! Mutta miten korkea sitten taivas oli, miten korkeita kissoja sen alla oli, tai miten paljon taivas katon alla oli. Kissathan elivät täällä ikuisesti, söivät ja nukkuivat.. niin se oli. Minulla oli taas paljon kysymyksiä Taivaslaululle. Jotenkin tunsin oloni turvallisemmaksi hänen seurassaan kuin merkuuriuksen, ehkä se oli naaraan pienen koon takia.
”Mennään vain, mutta et saa mennä kauas”, kolli asetti ehdot tavan mukaan. Silmiini nousi into, Merkuriuksen lämpimän äänen kuullessani. Jes! Ulos! Taapersin ovi aukkoa kohti, jossa oksat olivat tiellä. Katsoin sitä innolla, silmät kiiltäen. Olisin valmis vaikka juoksemaan aukion ympäri! En tosin jaksanut vielä. Merkurius nosti minut suuhunsa, kantoi minua ulos. Kun olin kysynyt asiasta kerran taivaslaululta, että miksi en aina pääsisi toisen selässä kulkemaan, tuo oli kertonut että voisin tippua, ehkä niin. En tosin pelänmyt! Aukio täältä tullaan! Merkurius laski minut pehmeästi maahan, alkaen itse siistiä itseään. Itse katsoin kaunista maailmaa. Oliko se todella päivästä päivään näin kaunis? Upea ja kiiltävä? Tuuli oli tosin ikävän kylmä, en pitänyt siitä niin paljoa. Tuuli oli hävittänyt puista lehdet, ainakin niin arvalin, mutristin sille suuta. Ilkeä tuuli kun veit puiden kauniit lehdet, eivät puut mitään tuulelle tehneet, eiväthän? Tassuttelin innoissani ympäriinsä, katsahtaen ulkona olevaab kolliin, Timiin, tuo tarkkaili meitä, muttei puhunut meille mitään. Hymyilin toiselle innolla. En mennyt kuitenkaan toisen luokse, pysyin Merkuriuksen lähistöllä varuillani. Olin puhunut suurimmalle osalle kissoista joita olin tavannut, yhdelle en tosin ollut vielä puhunut. Otin sen tosin tehtäväkseni tänään. Katsoin lehteä joka liikahteli maassa, mitä se aikoi? Apua? Se tuli kohti! Tarvittiin lisä partioita apuun. Laskeuduin alas, katsomaan lehteä vihoissani. Kuljin sen perässä, valmiina tuhoamaan lehden kunnes!-
”Tahdotko leikkiä?”, Merkurius kysyi. Käännöhdin toisen suuntaan hämilläni. Mutta lehti? Eikö hän tajumnut vaaraa? Se vielä satuttaisi jotakuta hyökkäämällä päälle. Kuitenkin tämä olisi suuri mahdollisuus! Mitä hänellä olisi tarjottavana minulle? Kipitin onnessani kollin luokse, katsahtaen Merkuriukseen. Silmät säihkyen odotin liian pitkään mitä toisella olisi tarjota. Oliko se uusi lehti? Vastustava vihollinen tai oliko hän pahis! Saalistaisimmeko timin alss tuolta mistä hän istui, vai säikäyttäisimmekkö emon? Mitään niistä en ollut kokeillut.
”Käydään hakemassa tuolta metsän rajasta sammalta, tehdään siitä pallo ja leikitään sillä”, Nyökkäsin onnellisena Merkuriukselle. Metsän rajaan oli hurja matka! Ei varmaan hänelle koska hän omasi niin isot jalat, mutta minun pikku käpälilläni? Matka oli melkoinen! Halusin juosta tuonne, mutta seurasin kollin vierellä. Merkurius itse asiassa hoiti kaiken työn, minä vain katsoin ja ihmettelin. Miten hänellä oli niin isot hampaat? Kasvaisinko minäkin noin isoksi? Et ruska, et kasvaisi, Merkurius ja sinä ette ole sama kissa, jokainen kissa on erilainen. Kellään ei ole täsmälleen saman näköinen turkki, kehon rakenne, silmät, kissat ovat täydellisiä tavalla kuin ovat. Katsoin jatkuvasti miten Merkurius sen teki, jotta joskus voisin tehdä tälle lahjan sammaleesta. Tällä kertaa menin edellä kohti leiriä, enemmänkin pompin kuin juoksin innosta. Pääsisin leikkimään! Upeaa! En aluksi ymmärtänyt leikkiä, pallo heitettiin minua kohti? Miksi? Miksi pallo joutui minua kohti? Mitä väärää se oli tehnyt?
”Lyö sitä käpälälläsi ja syötä pallo minulle”, Merkurius kertoi tyynenä. Silmäni valaistuivat uudellen, kun tarkkailin palloa. Halusin siis sen kauas, mahdollisimman kauas. Haaste hyväksytty! En halua palloa, en halua sitä. Mutta mitä pahaa pallo oli tehnyt! Mutristin hieman suutani. Se uhkasi minua, se olisi uusi vihollinen. Löin palloa tarkkaavaisena, ja se lähti lentoon! Katsoin silmät suurina ja iloissani sitä näkyä. Pallo ei ollut tarpeeksi kaukana vielä.. Juoksin kohti palloa ja lätkäisin sitä taas. Hiljalleen tajusin kuinka paljon jouduin käyttämään voimaa palloon, jotta se vierisi Mrkuriuksen luo. Kuitenkin, se oli hauskaa ja upeaa! Katsoa kuinka pallo lensi ja kulki! Pian huomasin kuitenkin valkoisen kissan tulevan ulos pesästä, taivaslaulu. Toisen turkki oli sotkuinen, enkä vieläkään tiennyt miksei hän siistänyt sitä. Merkurius omasi pallon, eikä tällä kertaa syöttänyt sitä minulle, tuo lätkäisi sitä kohti Taivaslaulua.
”Tahdotko tulla mukaan?”, Merkurius kysyi. Käänsin itsekin uteliaan ja kiiluvan katseeni naaraaseen. Tuon jälkeen katsoin palloa, valmiina viemään sen kauas Taivaslaulusta jos hän ei halunnut muuan palloa. Minä heivaisin sen ilolla Merkuriukselle! Katsoin sitten Taivaslauluun, valmiina tiedostamaan minkä valinnan naaras teki. En ollut kerennyt paljoa leikkiä heidän kanssaan, mutta mitä olin päässyt leikkimään, he olivat mahtavia! Upeita! Rakastin aikaa jonka heidän kanssaan olin viettänyt. Taivaslaulu laskeutui asentoon jonka itsekkin halusin oppia. Se näytti niin sulavalta, niin hienolta, upealta. Hän laski tassun pallon päälle, hetki oli dramaattinen, mitä tapahtuisi? Kenelle viholinen säntäisi? Mitä Taivaslaulu tekisi? Jännitin lapani valmiina hyökkäykseen, jos pallo syöksyisi minua päin.
”Varmasti tulen!” Taivaslaulu kertoi, katsoin palloa nyt entistä tarkemmin, valmiina kaikkeen. Tässä se olisi, se hetki elämästäni kun näyttäisin palloille ettei minulle ryppyillä. Olisin heidän kollinsa ja poistaisin kaikki ilkeät pallot taivaan alta. Niin siinä kävikin, pallo lähti vierimään minua kohti. Oli kuin aika olisi hidastettu kun pallo vieri minua päin. Voisiko se olla? Kiljaisin riemuissani, kielsin itseltäni mahdollisuuden sen olevan pelkoa, otin askeleen, sitten toisen, ja hyppäsin! Syöksyin kaikella vauhdilla ja neljällä tassulla palloa kohti! Nyt pallo kohtaisi loppunsa! Kaamean ja kynnen täytteisen! Sain pallon kiinni, sekä kaikella vimmalla aloin repimään sitä tuhanteen osaan! Hän ei tuhoaisi perhettäni pyöreällä muodollaan! Ei minun vahdilla! Pomppasin ylös, kun pallo vastusteli, se aikoi karata Merkuriuksen luo! Voi ei!
”Varo Merkurius, se tulee!”, Mau’uin kauhuissani. Kolli naurahti kevyesti, kun minä katsoin palloa tiiviisti. Yksikin liike niin kolli tappaa sinut. Yksikin väärä liike. Häntäni heilui leikin tahdissa, valmiina hyökkäämään sekin. Katsoin kuinka Merkurius lätkäisi pallon kohti Taivaslaulua, joka huokui taas lämpöään. Tuo sai pallon helposti tassuihinsa, mutta jotain tapahtui. Pallo lähti väärään suuntaan. Pinkaisin kuitenkin pallon perään. Kuule lörjys! Tästähän puhuttiin! Et pääse mihinkään minun katseeni alla! Yritäkkin paeta senkin…. Hiiren papana! Hups! Ei noin rumaa sanaa, ei ei ei, se oli aivan liian ruma, ei pallo sentään niin ruma ollut, vaikka ruma pallo se oli palloksi. Kiihdytin vauhtia kun pallo meni nopeampaa, tehden kaikkeni sen kiinni saanniksi. Minä saisin sen kiinni! Pyytäisin anteeksi vielä pallolta törkeitä sanojani. Kuulin askeleet takaani, mutta en kiinnittänyt moiseen huomiota, pallo olisi tässä ja nyt. Pallo hidasti pian kuitenkin, joten sain sen kiinni. Katsoin hämilläni kun Taivaslaulu tassutteli eteeni, peittäen jonkun kiven? Täh? Oliko kivessä jotain salaista? Oliko se salaisuus! Minä halusin tietää. Katsoin naarasta hämilläni, pallo vierelläni. Suuni oli pienesti auki. Taivalaulu kuitenkin pudisteli päätään pienesti.
”Olit tosi nopea!”, Kerroin naaraalle, haaveillen että olisin joskus itsekkin yhtä nopea. Turkkini oli pörröllään, kun katsoin vielä taakseni kiveä. Siinä ei ollut mitään salattavaa, mutta palaisin tuonne vielä varmuuden varalta. Kuljetin pallon takaisin kohti Merkuriukselle ja vöhän matkan päässä lätkäisin sen!
”Tiedätkö, se oli vähän hupsua, yritä saada pallo tänne päin”, Tokaisin Taivaslaululle, sitä enempää miettimättä, naaras kuitenkin naurahti vähän.. Helpottuneena? Sekä hengästyneenä toki.
”Yritän parhaani”, Taivaslaulu tokaisi. Näin leikkimme jatkui, pallo pysyi suurimmilta osin kierto radallaan, sekä kun se meni pois radaltaan, Taivaslaulu haki sen. Hupsua. Leikimme kuitenkin hetken, kunnes tunsin oloni taas tokkuraiseksi. Väsyin yhä suht helposti, sekä kaipasin näin vilkkaan hetken jälkeen unta. Merkurius huomasi pian nuuppumisen ja kuljetti minut takaisin pesään. Kuuntelin puolella korvalla keskustelua jota kaksikko kävi.
”Lähden saalistamaan, tarvitsen jotain tekemistä”, Taivaslaulu intti. Kuulin hänen äänessään taas sen kaipauksen, tuo selvästi mietti taas asiaa joka teki hänet surulliseksi.
”Sinun kannattaisi pysyä pesässä pennun kanssa, minä voin mennä hakemaan kyllä riistaa”, Merkurius tokaisi huolestuneen kuuloisena. Raotin silmiäni nähdäkseni parin, kaksikko näytti olevan kummatkin hieman alakuloisia. Miksi he surivat?
”Ei, tarvitsen raitista happea, otan timin vaikka mukaan jos se huojentaa oloasi”, Naaras tokaisi kiehnäten toisen kaulaa vasten yhä surullisen oloisena. Merkurius huokaisi painautuen toista vasten. Kampesin istumaan yhä hämilläni, silmiäni hieroen.
”Selvä, olkoot tämän kerran”, Merkurius huokaisi. Taivaslaulu sukaisi toisen päälakea, kiittäen vielä ennen kuin tassutti ulos pesästä. Merkurius siirsi katseensa minuun.
”Etkö nuku?”, Meripihkaisen silminen kolli kysyi. Heilutin häntääni närkästyneenä. Vaadin saada tietää syytä surulle.
”En saa unta kun kukaan ei nuku vieressä, voisitko mitenkään nukkua vieressäni kuten emo yleensä nukkuu”, Emo sana tuli siihen vahingossa. Katsoin epäröiden sitten maata, kunnes nostin katseeni takaisin Meripihkaisiin silmiin. Olihan se totuus, olin oppinut lämpöön. Kollin silmiin kohosi jokin lämpö. Tuon jälkeen huomasin kuinka hän lähti minua kohti.
”Toki”, Se taisi olla eka kerta kun olin kutsunut Taivaslaulua emoksi. Kolli ei näyttänyt pahastuvan siitä joten ehkä, vain ehkä, voisin tehdä sitä enemmän. Kolli asettui makuulle sammalille, viittoen minua sinne. Hymyillen lähdin kohti kollia. Jes! Painauduin tuon lämpimään karvaan.
”Miksi tuuli karkottas lehdet puista? Mitä pahaa lehdet ovat tehneet puille?”, Kysyin, sulkien silmäni kuumnellen mitä toisella olisi minulle vastata. Pidin korvat höröllä, vaikka suuni aukeni haukotukseen. Silmäni pysyivät kiinni koko ajan, koska luomeni olivat liian raskaita pitämään silmiä auki. Lehtien fakta kiinnosti kuulla minua, mikä riita lehdille oli käynyt? Miksi ne aina leijuivat alas puista? Kasvaisivatko tai palaisivatko ne takaisin puuhun jonkun ajan päästä? Oliko kyse siitä että lehdet halusivat nähdä maailmaa? Niin! Siitä sen täytyisi olla! Tuo olisi varmasti ratkaisu.
”Ei tuuli tehtiä karkoita. Lehdet tippuvat joka lehtikato puista, niin vain käy aina”, Merkurius tokaisi. Nyökkäsin haukotellen, miettien seuraavaa kysymystä. Entä jos kysymys tekisi Merkuriuksen surulliseksi? Tiesin sen! Tuuli ei ollutkaan ilkeä mielipuoli, se kävi aina. Kauanko Merkurius oli elänyt tietääkseen tuon, oliko Lehtikato useinkin? Miksi niin kävi? Mitä sitten kävisi? Mitä kaikkea kävisi? Lisää kysymyksiä heräsi mielssäni mitä enemmän ajattelin asiaa.
”Miksi sinä ja Taivaslaulu olette jatkuvasti surullisia? Mitä kävi? Fetuskin oli surullinen lähdettyään”, Kysyin, avaten raskaat silmäni. Silti katsoin kolliin, hakien hänesta joitain ratkaisuja tähän ongelmaan. Miksi he olivat surullisia? Mikä oli ollut nikn kamalaa että he surivat yhä? Edes emokaan ei ollut yleensä surullinen, joten mikä oli saanut hänet niin tolaltaan. Emo ei itse asiassa koskaan ollut surullinen tai vihainen.. hän oli tyyni, huolissaan. Vaikka hän ei näyttänyt sitä kuin toiset, hän silti iloitsi ja auttoi minua, pelkäsi puolestani, sekä huohti minusta. Kyllä hän saattoi kirota minua kerran hiiren aivoksi, mutta ei hän pahaa tarkoittanut ikään, hän selitti sen myöhemmin, hän oli huolissaan, huolissaan minusta. Hän pelkäsi että jos liian lähellä piikkejä kömmin pian puhkaisisän silmäni, tai saisin piikin tassuun. Niin olin kerran saanutkin. Olin itenyt paljon, jota en halunnut myöntää. Emo oli kuitenkin ottanut piikin pois ja todennut että oppisin siitä. Niin opin, varoin askeliani, etten saisi lisää piikkejä tassuun, ne sattuisivat.
//2006 sanaa
//Mer? Taivas?
