Black
//Kirjoittaja: Sirius
//Luopio | Tuntematon alue
Söimme yhdessä Salamanterin löytämän saaliin. Oli hyvä, että hän kävi välillä itsekin saalistamassa saalista, vaikkakin varalle. Olin saanut kuulla häneltä että se oli hieno tapa piilottaa ruokaa. ’Ja hän on aivan oikeassa! Höynäytämme Jupiteria oikein paljon sen avulla.’ mietin huvittuneena. Oli kiva tehdä Jupiterille pieniä piloja. Vaikka, Salamanteri oli tunnustanut jo pikku salaisuutemme hänelle. Jupiter katseli meitä. ”No, mitä olette tehneet? Minä ainakin..kävin katsomassa hautaa.” hän myönsi. Hämmennyin hieman, että hän oli käynyt sen kissan haudalla. ’Luulin että häntä ei kiinnosta pätkän vertaa!’ mietin hämmentyneenä. Ehkäpä isäni olikin herkkä, tunteiden vallassa kulkeva kissa? Salamanteri söi lopun oravastaan. ”No, mitäs tässä. Olen vain nukkunut ja saalistanut.” hän huokaisi raukeasti. ”Niin minäkin.” vastasin naurahtaen. Jupiter naurahti iloisena. Yhtäkkiä hänen ilmeensä muuttui kylmäksi, oudon kalpeaksi. ”Mitä nyt?” kuiskasin hiljaa. ”Ette tunne minua kunnolla..” hän kuiskasi syvällä äänellä. Vilkaisin Salamanteriin osittain huolestuneena ja osittain pelästyneenä. Jupiterin keltaiset silmät loistivat kuin pienet tähdet. Hän hiipi luoksemme silmät hehkuen valoa. Aloin vähitellen joutua pelon valtaan. Mikä isälle oli tullut? Miksi hän käyttäytyi noin? ’Ihan kuin joku voima olisi ottanut hänet valtaansa..’ ajattelin pelokkaana. ”Ei käy, ei sovi…” Salamanteri sanoi kiivaasti. Minua pelotti yhä enemmän. Jupiter tassutti yhä lähemmäs meitä. ”Mitä teet? Lopeta jo, jos tämä on vain pilaa!” kivahdin. Jupiter loikkasi käpälät pystyssä ja osui minuun. Huomasin, että hänen kyntensä olivat piilossa ja hänen kasvoissaan näkyi pieni voitonriemu. ”Huijasit, isä! Ei noin kuulu leikkiä salavaanijaa!” Salamanteri huudahti. Hämmennyin yhä enemmän. Oliko kyse ollut vain leikistä? ”Mitä? Salamanteri, oliko tämä vain leikkiä?” kysyin. Salamanteri räjähti nauramaan. ”Leikkiä vain! Olisit nähnyt ilmeesi! Olit ihan peloissasi. Olemme suunnitelleet tämän koko jutun alusta asti!” hän nauroi. Aloin vähitellen itsekin tajuta, mistä oli kyse. Se oli ollut pelkkä pila! Muistin nähneeni Salamanterin ja isän suunnittelemassa jotain. ”Jupiter! Senkin hiirenaivo, miksi sinä kehtasit huijata minua? Onpas tosi reilua!” älähdin muka suuttuneena. ”Nämä ovat tosiaan erikoisalaani. Huijaukset.” hän myhäili ja sai Salamanterin nauramaan yhä kovemmin. ’Jos lähellä on riistaa, ne varmasti häipyvät kaksijalkalaan asti!’ mietin huvittuneena. Pian saimme itsemme kuitenkin koottua ja lähdimme käymään kaikki yhdessä metsässä. Tassutin piikkihernetiheikön vierestä. Päätimme kääntyä isoilta tammilta kohti kaksijalkalaa. Siellä emme olleet koskaan käyneet. ”Isä, onko muka totta, että isoissa kaksijalkaloissa asuu hevosia? Oletko sinä koskaan nähnyt hevospaikkaa?” kysyin. Jupiter nyökkäsi. ”Joissakin isoissa kaksijalkaloissa voi asua hevosia. Voivat ne olla pienempiäkin, tai sitten ei ole kaksijalkalaa ollenkaan. Hevoset asuvat hevospaikassa. Yhden sellaisen olen nähnyt, mutta se on kaukana, kaukana täältä.” hän selitti. Nyökkäsin. Puista tipahteli sadepisaroita päähäni. ”Mikä sitten kaksijalkala on? Onko se paikka, jossa kaksijalat asuvat? Huh, ne ovat varmasti pelottavia!” Salamanteri henkäisi. En ollut ikinä nähnyt kaksijalkaa, mutta olin kuullut niistä tarinoita. Kuulemma ne olivat kahdella jalalla käveleviä otuksia, jotka nappasivat kissoja vangikseen. ’Ja jos niin käy, joutuu jäämään kotikisuksi!’ mietin inhoavasti. Vihasin kotikisuelämää. ”Entä jos kaksijalka saa meidät kiinni? Joudummeko me sitten kotikisuiksi?” kysyin.
”Ei tosiaankaan! Isä on uhmannut kaksijalkoja tosi monta kertaa, eikä ole jäänyt kertaakaan kiinni! Eikä hän anna sen tapahtua. Ethän isä?” Salamanteri kertoi. Jupiter näytti hieman kiusaantuneelta. ”No..on sitä pari kertaa tullut uhmattua..” hän myönsi. Naurahdin mielessäni. Oli hauska seurata pienen perheemme elämää. Minua silti yhä suretti se, että olin lähtenyt klaanista. ’Emo on varmasti minulle vihainen, kun lähdin. On minulle oikein, etteivät he surisi minua.’ mietin surullisesti. Kuolonklaaniin olivat jääneet lähes koko perheeni. Emo Höyhenhalla, siskot Untuvatassu ja Hahtuvatassu, elleivät he olleet jo saaneet soturinimiään. ’Mitkäköhän soturinimet heille tulevat? Ehkäpä Hahtuvatassulle Hahtuvasiipi? Tai Untuvatassulle Untuvasydän? Entä Hahtuvaliekki ja Untuvatuuli?’ pohdin itsekseni. ”Mitä mietiskelet?” minut herätti Salamanterin kysymys. ”Siskojen soturinimiä.” sanoin.
//Jupiter?\
