Kurre
//Kirjoittaja: Koivu
//Kotikisu | Klaanien läheinen kaksijalkala
Kurre havahtui nokosiltaan kaksijalan ruokapuun alta, kun hän kuuli lähestyviä askelia kaksijalanpesän sisäänkäynnin ulkopuolelta. Hän höristi korviaan ja nosti päänsä valppaana pystyyn. Hänen kaksijalkansa avasi pesän sisäänkäynnin, astui sisään ja sulki sen sitten perässään. Kurre venytteli, avasi suunsa isoon haukotukseen, ja tassutteli oman kaksijalkansa luokse huomaten vatsansa kurnivan nälästä.
’Nyt, kun hän tuli kotiin, on pakko saada jotakin syötävää’, Kurre ajatteli mielessään, mutta ei kuitenkaan ollut varma, olisiko kaksijalka samaa mieltä. Kermanvärinen kolli maukui anovasti kohdistaen katseensa ylöspäin. Kaksijalka ei ollut huomaavinaankaan, ei edes katsonut Kurren suuntaan. Kurre istui hiljaa paikallaan hämmentyneenä. Kolli painoi päänsä alas.
’Mikä minussa on vikana?’ nuori kotikisu ajatteli tuijottaen lattiaa apea katse hopeisissa silmissään. Silloin pikku pentuna, kun emo oli näyttänyt mallia ruuan pyytämisessä, viesti oli aina mennyt perille. Kurren entiset kaksijalat olivat antaneet paljon enemmän ja useammin ruokaa hänelle ja hänen emolleen. Hän ei ollut varma, oliko vika hänessä vai kaksijalassa. Jokin siinä kuitenkin meni pieleen toistuvasti. Kurre ei kuitenkaan antanut periksi. Hän huomasi, että kaksijalka oli jo kävellyt toiselle puolen pesää. Kun kaksijalka näytti olevan tulossa takaisin Kurren suuntaan, tämä nousi reippaasti jaloilleen ja maukaisi äänekkäästi. Nuori kissa oli ymmärtänyt, että sillä mitä hän maukui ei oikeastaan ollut väliä, sillä kaksijalka ei ymmärtäisi kieltä kuitenkaan. Luiseva kissa kipitti jälleen kaksijalkaansa vastaan, mutta kaksijalka kääntyi sivulle, ennen kuin Kurre ehti hipaista kyljellään tämän jalkaa.
”Olenko minä näkymätön?” Kurre naukaisi kaksijalan suuntaan. Hänen oli täytynyt käyttää hieman korkeampaa ääntä puhuessaan, koska silloin kaksijalka kääntyi katsomaan kermanvärisen kissan suuntaan. Tämä piti jotakin muminaa muistuttavaa ääntä, mutta Kurre ei tiennyt, puhuiko kaksijalka hänelle vai itsekseen. Mitään muutosta ei kuitenkaan tästä huolimatta seurannut, sillä kaksijalka jatkoi pian omaa touhuamistaan. Kurre jähmettyi paikalleen. Hänhän oli aina käyttäytynyt niin mukavasti kaksijalkaa kohtaan. Emo oli opettanut, että kaksijalkoja kohtaan täytyy olla ystävällinen ja välittävä, jotta ne palvelevat ja välittävät takaisin. Kunnioitus on molemminpuolista, emo oli myös sanonut. Kaksijalka ei kuitenkaan tuntunut edes kunnioittavan Kurrea ollenkaan.
Kolli tuijotti kaksijalkaa, joka tuntui käyttäytyvän tänään tavallistakin omituisemmin puuhatessaan jotakin kaksijalanpesän ruokanurkkauksessa. Kurresta tuntui vaikealta ymmärtää kaksijalan toimia, saatika niiden syitä. Edellisenä päivänä raidallinen kolli oli vielä kehrännyt rintansa puhki saadessaan rapsutuksia kaksijalaltaan. Kurre uskoi käyttäytyneen silloin täysin samalla tapaa kaksijalkaa kohtaan kuin tänäänkin. Hän oli aistivinaan kaksijalassaan kireyttä ja pohti, oliko kenties aiheuttanut sen itse toimimalla väärin. Mutta hänhän oli käyttäytynyt alusta asti paljon kunnioittavammin ja välittävämmin kuin kaksijalka itse. Jos kerran niiden piti olla molemminpuolista, niin eihän hänellä itsellään ollut tällä hetkellä enää mitään syytä olla kumpaakaan, Kurre ajatteli.
Samalla hetkellä hän huomasi kaksijalan alkavan syödä jotakin ruokapuun ääressä. Hänen mielensä täytti ensimmäistä kertaa epätoivon ja syyllisyyden sijasta kiukunsekainen tunne epäoikeudenmukaisuudesta. Se ei vain ollut alkuunkaan reilua. Äkkiä Kurre asteli ruokapuulle, asetti kyntensä yhteen sen monesta ohuesta rungoista ja alkoi kynsimään puuta kuin mielenosoituksena. Kaksijalka nousi ylös, kiinnittäen vihdoin huomionsa nuoreen kissaan. Kurre ei kuitenkaan olisi halunnut nähdä kaksijalan vihaista tuijotusta, ja hän lopetti raapimisen heti katuen heti impulsiivista tekoaan. Kaksijalan viha ei kuitenkaan laantunut, vaan tämä alkoi huutamaan jotakin kovaan ääneen Kurrea tuijottaen. Nuori kolli pelästyi äänen ja raivon voimakkuutta, ja hänen niskakarvansa nousivat pystyyn. Kaksijalka lähestyi Kurrea äkkinäisesti kaapaten hänet karvattomilla käpälillään ilmaan. Kurre vinkaisi avuttomana.
”Päästä irti! Minä vain halusin ruokani!”
Kurre tiesi, ettei kaksijalka ymmärtäisi, mutta tiesi kaksijaloilla olevan kyky lukea joitakin tunteita. Kaksijalka vei isoilla jaloillaan tömistellen Kurren kaksijalan pesän suuaukolle ja avasi tien ulos.
”Anteeksi!” Kurre naukui yhä pelottavan vihaiselle kaksijalalle epätoivoisesti, kimeällä äänellä. Se ei kuitenkaan ollut kuulevinaan, vaan heitti kissan käpälistään ulos nurmikolle. Kermanvärinen kolli jähmettyi paikoilleen, savuisen hopeat silmät järkytyksestä selällään. Kaksijalka sanoi vielä jotakin omalla kielellään korotetulla äänellä, mutta ei katsonutkaan Kurrea, ennen kuin kääntyi, käveli sisälle ja sulki pesän sisäänkäyntiaukon perässään.
”Ei… Odota! Olen pahoillani, hyvitän tekoni!” Kurre ulvaisi.
Kolli istui paikoillaan ja tuijotti suljettua sisäänkäyntiä. Mitä ihmettä juuri tapahtui? Oliko hän täysin vastuuton kirpunaivo?
Sitten hän muisti, kuinka nälkäinen oli ja totesi, että ei olisi muuten toiminut yhtä harkitsemattomasti. Ehkä kaksijalkakin ymmärtäisi sen, ja ehkä kaksijalka itsekin oli vain ollut liian nälkäinen.
’Ei hätää. Kyllä minä pian pääsen sisälle syömään. Silloin on taas parempi olo’, kolli rauhoitteli itseään. Hänen niskakarvansa silottuivat vähitellen. Hetken kuluttua Kurre asteli sisäänkäynnin eteen nostaen tassuaan raaputtaakseen puista seinää. Mitään ei kuulunut. Kurre oli varma, että kaksijalka kuuli hänen pyyntönsä päästä sisälle, joten hän päätti käpertyä nurmikolle odottamaan.
Aurinko oli alkanut laskea ja ilta viiletä, kun Kurre havahtui hereille. Kurre ei ollut ajatellut nukahtavansa, sillä hän ei ollut torkkunut ulkona edes omalla pihallaan montaa kertaa. Kurre ei myöskään muistanut olleensa eläessään ulkona näin viileässä säässä. Laiha kotikisu oli maannut paikallaan niin kauan, että hytisi tuulen sipaistessa lyhyttä turkkiaan. Hän mietti, miten ihmeessä ne emon tarinoiden villit metsäkissat oikein tarkenivat taivasalla. Jos metsäkissat olivat totta, Kurre päätteli, että heillä olisi pakko olla paksumpi turkki tai yliluonnollisia voimia. Sisällä lämpimässä oli niin paljon mukavampaa. Kolli kohdisti katseensa pesän läpinäkyvään seinään, jota kaksijalat kutsuivat ikkunaksi. Sisällä paloi yleensä pesän oma valo, mutta se oli jo sammutettu. Kylmät väreet kulkivat Kurren selkäpiitä pitkin, mutta hän ei ollut varma, johtuiko se tuulesta vai tunteesta, että kaikki ei ollut hyvin. Valojen sammuminen tarkoitti aina, että kaksijalka meni nukkumaan. Mutta ei niin voinut olla. Eihän hänen kaksijalkansa jättäisi häntä yöksi ulos… Eihän?
Kurre halusi luottaa edelleen, että kaksijalka tulisi hakemaan hänet sisälle hetkellä millä hyvänsä. Niinpä hän ummisti silmänsä jälleen, upottaen kasvonsa tuuhean hännän alle suojaan tuulelta.
