Tyrskytassu
//Kirjoittaja: Elandra
//Luopio |
Kääntäessäni selkäni isälleni ja Mesitähdelle, käänsin samalla selkäni Eloklaanille ja entiselle elämälleni. Minä en kuulunut enää klaaniin: paikkani oli jossain muualla.
Käpälänaskeleni veivät minua yhä kauemmaksi rajasta, jonka toiselle puolelle Hiilihammas oli jäänyt seisomaan päällikkönsä kanssa. Niin – hänen päällikkönsä. Minun ei tarvinnut enää vastata tekemisistäni sille käärmeelle, joka oli noin vain voinut potkia kissan pois klaanistaan sen vuoksi, että se kissa nyt vain oli vahingossa sattunut tappamaan tuon pojan.
Saatoin yhä tuntea kissojen katseet turkissani, vaikka olin päässyt jo useamman ketunmitan päähän heistä. Kaipa he aikoivat varmistaa, että varmasti häivyin, enkä tulisi enää takaisin heidän riesakseen.
Ette te muutenkaan minua ansainneet, ajattelin happamana ja kuvittelin mielessäni upottavani kynteni Mesitähden kurkkuun. Mieluummin olisin tahrannut kynteni hänen kuin tämän pojan vereen. Karpalonenä oli paras mestari, mitä kissa olisi saattanut toivoa, eikä hän ansainnut sellaista kuolemaa. Katuisin kamalaa tekoani lopun ikäni.
Pilvet liikkuivat sinitaivaalla verkalleen. Tuuli oli kylmä ja pureva, ja se hyyti minut luita ja ytimiä myöten. Nälkä jäyti vatsaani; en ollut syönyt mitään sitten eilisaamun, jolloin olin haukannut pari palaa isän linnusta ennen Karpalonenän kanssa harjoituksiin lähtöä.
Ajatus siitä, että vielä eilen aamulla kaikki oli ollut kuten ennenkin, tuntui nyt kovin etäiseltä ja vieraalta. Elämäni oli pirstaloitunut tuhansiksi palasiksi sinä hetkenä, kun kynteni oli sivaltaneet Karpalonenän kaulaa tappavasti. Se isku oli tarkoitettu jollekulle muulle kuin mestarilleni, mutta siinä hän oli silloin kuitenkin ollut: täysin minun armoillani, tiedostamatta, millaisella voimalla olin ollut valmiina surmaamaan kimppuuni yllättäen hyökänneen muukalaisen.
Ukkosen jyrähdyksen lailla kulkeva ääni jylisi ylitseni. Saavuin harmaan, leveän kivipolun reunaan, jota pitkin juoksi suuri, punainen olento, joka piti ärjyvää ääntä viuhahtaessaan ohitseni. Sieraimeni levisivät ja niitä kirveli katku, joka jäi kiinni kurkkuuni ja sai minut kakomaan.
Tämän täytyy olla se Ukkospolku, josta Karpalonenä minulle kerran mainitsi, tuumasin katsellessani ympärilleni. Ja tuo oli varmaankin sellainen hirviö. Ne eivät kuulemma koskaan poistuneet polulta, mutta ei sitä koskaan tiennyt. Jos mielin kauemmaksi Eloklaanista ja siellä asuvista kissoista, minun olisi ylitettävä se. Muuta vaihtoehtoa ei ollut, paitsi tietenkin Kuolonklaanin reviirin kautta kiertäminen, mutta luultavasti pääsisin vain hengestäni lähtemällä yrittämään sitä reittiä.
Tähtiklaani, jos kuulet minut, anna minulle voimaa selvittää tämä este, rukoilin mielessäni ennen kuin asetuin polun reunaan ja painoin toisen korvani vasten kiveä tarkistaakseni, oliko polkua pitkin tulossa vielä lisää hirviöitä.
Kun kivinen polku vaikutti tarpeeksi hiljaiselta ylitettäväksi, lähdin pinkomaan sen poikki käpälät hädin tuskin sen pintaa viistäen. Veri kohisi korvissani: hirviöiden jättämä saastainen savupilvi oli polulla paljon paksumpi ja se tunkeutui silmiini ja sieraimiini ja suuhuni.
Ehdin juuri sopivasti pois kovalta kivipinnalta, kun yhtäkkiä jostain kaukaisuudesta minua kohti juoksi jo uusi hirviö. En jäänyt katsomaan taakseni käpälieni osuessa pehmeään ruohoon toisella puolella ja kiriessäni itseäni yhä nopeampaan vauhtiin päästäkseni mahdollisimman kauaksi tästä hirveästä paikasta.
Pysähdyin litkimään vettä purosta, joka oli sattunut matkan varrelle. Vesi huuhteli hiekan ja tomun maun suustani. Nälkää se ei kuitenkaan vienyt, ja tiesin, että jos en kohta saisi napattua itselleni saalista, minusta tulisi vielä sellainen jollekin isommalle saalistajalle.
Kyyristyin pitkien heinänkorsien sekaan, joita kasvoi puron vieressä. Raotin vähän suutani ja yritin etsiä ilmasta vihiä riistasta. Tähtiklaani oli tänään puolellani, sillä ei mennyt kauaakaan, kun haistoin päästäisen.
Koukistin lonkkiani, valmistauduin loikkaamaan – ja pian pikkueläin pyristelikin jo kynsieni välissä. Se piti säälittävää vikinää, mutta tapoin sen nopealla puraisulla. Veren lämmin maku purskahti suuhuni ja sai minut kavahtamaan.
Nousin ylös ja peräännyin askelella maahan elottomana retkottamaan jääneestä saaliista. Mieleeni nousi kuva Karpalonenän ruumiista, joka hitaasti kylmeni käpälieni juuressa.
”Se oli vahinko”, sihahdin ääneen, huiskaisin hännälläni ilmaa ja kyyristyin sitten hotkimaan päästäisen, jotta en ehtisi ajatella enää enempää ikäviä muistoja eiliseltä.
Silti raskas pilvi tuntui luovan synkkiä varjoja mieleni sopukoihin, turmellen lopulta minusta senkin osan, johon syyllisyydentunne ja viha eivät olleet vielä koskeneet.
Valtavat, kulmikkaat kivipesät kohosivat edessäpäin mykkinä. Viikseni värisivät uusista hajuista, joita niiden suunnalta tulvahti. Emmittyäni hetken päätin käydä katsomassa lähempää.
Oli kulunut varmastikin jo yli neljänneskuu siitä, kun minut oli karkotettu Eloklaanista. Ruokaa oli löytynyt melko niukasti niistä paikoista, joissa olin saattanut viettää parikin päivää ihan vain, koska minulla ei ollut ollut parempaakaan tekemistä, mutta suurin syy turkkini alla terävöityneiden kylkiluiden piirteisiin lieni keskittymiskykyni puute.
Jokainen tappamani saalis muistutti minua Karpalonenästä. Sain käydä pääni sisällä aina saman epätoivoisen kamppailun, ennen kuin upotin hampaani ruokaan ja nyhdin siitä lisää lihaa luitteni ympärille.
Lisäksi olin alkanut huomata, miten riippuvainen olinkaan muiden kissojen seurasta. Sisälläni jäyti kolkko yksinäisyyden tunne aina kun asetuin jonkin puun koloon tai pensaan alle nukkumaan, enkä kuullut klaanitoverieni tasaista tuhinaa tai tuntenut heidän lämpöään ympärilläni.
Tassutin kapeaa kivipolkua pitkin syvemmälle isojen kivipesien metsään. Täällä oli myös kissoja, mutta heidän hajunsa pisti epämiellyttävän vieraana nenääni. Kaksijalkoja oli myös tavallista enemmän, joten yritin pysytellä kivipesien suomissa varjoissa piilossa niiltä.
Olin törmännyt kaksijalkaan ensimmäisen kerran melko pian sen jälkeen kun olin lähtenyt Eloklaanista. Se oli ollut kyyristyneenä marjamättäälle keskellä metsää, eikä ollut vaikuttanut mitenkään erityisen kiinnostuneelta minusta, joten olin uskaltautunut menemään vähän lähemmäksi. Kuitenkin jostain melkein kuin tyhjästä minua kohti oli rynnistänyt pari pienempää kaksijalkaa, jotka olivat yrittäneet saada minua kiinni. Olin paennut paikalta niin vikkelästi kuin vain käpälistäni olin päässyt.
Vatsani päästi pitkän, kurisevan äänen. Minun olisi yritettävä löytää täältä jostain ruokaa, tai muuten muriseva pötsini houkuttelisi vielä paikalle koiria tai muita inhottavia otuksia.
Seurasin ilmassa houkuttelevana leijailevaa ruoan tuoksua metallisten astioiden luo, jotka näyttivät melkein kuin puunkannoilta – ainakin etäisesti. Tuoksu tuli niiden sisältä, siispä yritin saada kaadetuksi yhden sellaisen tutkiakseni sitä tarkemmin.
Loikkasin yhden päälle, ja se kolisi allani kovaäänisesti. Sen pinta tuntui liukkaalta, eivätkä kyntenikään vaikuttaneet tehoavan siihen toivomallani tavalla. Pudottauduin alas lootan päältä ja pysähdyin hetkeksi mittailemaan sitä katseellani.
Lopulta keksin kiertää sen taakse, nousin takajalkojeni varaan ja yritin etujalkojeni avulla kipata koko höskän nurin. Se kävi yllättävän helposti, ajattelin tyytyväisenä ja ryhdyin tonkimaan maahan levinnyttä ruokakasaa.
//Keijukainen ja Mäihä? 😀
//928 sanaa
