Kalle
//Kirjoittaja: Elandra
//Kotikisu | Klaanien läheinen kaksijalkala
Kalle oli aidosti hyvin pahoillaan siitä, että oli onnistunut vahingossa loukkaamaan Murua. Innostunut kollikissa oli unohtanut heidän sopimuksensa ja Kalle oli tosissaan luullut Murun tulevan hänen perässä naapurin puolelle. Murua ei ollut enää kiinnostanut pihalla olo, vaan naaras oli kiiruhtanut nopeasti takaisin sisälle Kalle kintereillään. Kirjava naaraskissa oli loikkinut kiipeilypuun alemmalle pedille, kun Kalle saapui sisään pesään. Kolli huomasi Murun astelleen häntänsä kasvoilleen ja sulkeneen silmänsä.
’Voi ei! Hän on varmasti todella vihainen minulle’, Kalle mietti suruissaan. Kotikisu yritti kuumeisesti pohtia, kuinka voisi saada toisen paremmalle tuulelle. Nuori kissa muisteli, mitä emo ja Myy olivat hänelle opettaneet. Kallella oli pentunakin ollut tapana ajattelemattomuudellaan loukata muita. Kalle vain sattui menemään tunne edellä ja silloin hän unohti kaiken muun. Tahallaan Kalle ei ikimaailmassa loukkaisi ketään!
Yhtäkkiä Kalle muisti, että emo oli aikoinaan käskenyt Kallea pyytämään anteeksi veljeltään ja piristämään häntä. Kolli nyökytteli tyytyväisenä päätään; niin hän tekisi nyt Murullekin!
”Muru hei”, kolli naukui ja loikki kömpelösti ylös kiipeilypuuhun pedille, joka sijaitsi Murun petiä hieman alempana. Kirjava naaras raotti silmiään ja katsoi Kallea tuimasti, selvästi yhä loukkaantuneena.
”Anteeksi, ihan oikeastikaan minun ei ollut tarkoitus jättää sinua yksin”, Kalle huokaisi hiljaa ja jatkoi vaimealla äänellä miltei kuiskaten, ”lupaan, etten tee niin enää koskaan.” Muru nosti hitaasti päätään ja katsoi mietteliäänä Kallea.
”Lupaatko oikeasti?” kirjava naaras varmisti, aivan kuin hän ei olisi luottanut Kallen sanaan! Se oli toisaalta ihan ymmärrettävää, sillä Kallen lupaukset eivät aina kestäneet kovin pitkään, sillä kuten sanottu, kolli unohti lupauksensa melko nopeasti innostuessaan jostakin. Kalle nyökytteli kuitenkin päätään, sillä hän ei itse tiennyt, ettei välttämättä osaisi pitää lupaustaan.
”Lupaan! En koskaan enää tahdo loukata sinua!” kolli hihkaisi niin täpinöissään, että menetti tasapainonsa ja oli vähällä pudota puusta. Hän horjahti jo alas pediltä, mutta onnekseen hän sai kiinni pedin laidasta. Hetken kolli roikkui ilmassa, ennen kuin sai kammettua itsensä takaisin pedille.
”Huh, sepä oli lähellä! Tahdotko sinä leikkiä? Tule, leikitään hiirellä!” Kalle ehdotti ja loikki jo kömpelöin liikkein alas lattian tasolle. Viimeisellä loikalla Kalle oli vähällä lentää nenälleen. Sitten hän juoksi kovaa vauhtia kohti kaksijalkojen nukkumapaikkaa. Kollin vauhti oli liian kova, ja hän joutui jarruttamaan käpälät liukuen. Kuten arvata saattaa, Kalle ei saanut vauhtiaan hidastumaan tarpeeksi, vaan hän törmäsi käytävällä olevaan kaksijalkojen neliskanttiseen huonekaluun. Törmäyksestä hämillään oleva Kalle ravisteli päätään, nousi ylös ja käveli nukkumapaikkaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän muisteli pelanneensa hiirilelun kaksijalkojen pedin alle ennen Murun saapumista.. Kalle työntyi pedin alle ja alkoi silmäillä lattiaa. Pölyä oli paljon, mutta sen seasta kotikisu erotti mustavalkoisen hiirensä! Kalle nappasi hiiren hampaisiinsa ja palasi takaisin kiipeilypuun lähelle.
”Tule, Muru! Leikitään sellaista, että lyödään hiirtä tassuillamme vuorotellen toisillemme!” Kalle ehdotti hymyillen. Lelun jakaminen oli tavallisesti Kallelle vaikeaa, mutta nyt hänen oli saatava Muru piristymään. Kaiken lisäksi tämä hiiri ei kuulunut Kallen lempileluihin, joten hän voisi ihan hyvin antaa sen vaikka kokonaan Murulle.
//Muru?
