Mäihä
//Kirjoittaja: Elandra
//Erakko |
Olin totaalisen tyrmistynyt, kun Keijukainen asteli eteemme paljon kokeneen näköisen luisevan kollin kanssa. Oliko naaras sittenkin ollut koko ajan täysin todenmukainen? En voinut uskoa sitä todeksi.
Leopardi kyseenalaisti heti Arven kaulaa kiristävää sinistä pantaa kamalan tutulla tavalla. Ja sitten taas päästiin siihen, että minullakin oli kaulassani samanlainen kahle.
“En taida olla ainoa, jolla on sama menneisyys”, kuulin Arven sanovan. Kohautin tähän vain lapojani.
“Minun nimeni on Mäihä”, esittäydyin ja heilautin pääni alas pieneen teatraaliseen kumarrukseen. Nostaessani pääni näin oranssiturkkisen kollin kasvoilta paistavan etäisen kummastuksen, johon minä päädyin vastaamaan mitä aurinkoisimmalla hymyllä.
“Ja sinäkö olet se kuka tarvitsee osakseen valvontaa?” Arpi sanoi tyynesti ja tapitti minua ainoalla harmaansinisellä silmällään.
“Kunnia, että minun koetaan olevan niinkin nokkela, että sinun arvoisesi kissa kutsutaan kaitsemaan”, sanoin ja katsoin Arven olan yli Keijukaiseen huolettomasti, “mutta oikein mukava tavata.”
Enempää en halunnut juuri nyt jutella, vaan siirryin vuoteelleni istumaan. Minun tosiaan täytyisi punnita suhtautumiseni täysin uudestaan. Minulla ei ollut varaa virheliikkeisiin, sillä en tosiaankaan halunnut jäädä tänne loukkuun.
Pari päivää kului hitaasti madellen. Minua tosiaan tunnuttiin pitävän silmällä jatkuvasti – Keijukaisen sanoin – kuin pikku pentua. Arpi oli osoittautunut ihan teräväksi kaveriksi, eikä minun kannattanut yrittää pakomatkaa hänen vahtivuorollaan. Hänen yksi ainoa silmämunansa tuntui katsovan minua epämiellyttävän tarkkaavaisesti aina kun käänsin katseeni hänen suuntaansa.
“Voisitteko hankkia edes jonkun kopin pääni ympärille niin, ettei minun tarvitse jatkuvasti häiriintyä tuosta läpitunkevasta tuijotuksesta. Tarvitsisin vähän yksityisyyttä”, sanoin ja käännyin oranssiraidallisen erakon puoleen.
“Opettele ensin käyttäytymään”, kolli tokaisi rauhalliseen tapaansa. Olin oppinut hänen olevan kylmähermoinen ja vaikeasti härnättävä. Toisin sanoen aika tylsää seuraa, kun ei saanut aikaan minkäänlaisia reaktioita.
Ainoa potentiaalinen hetki paolleni oli siis Leopardin vahtivuorolla. Voi kuinka sydämeni särkyisikään kun joutuisin pettämään pehmeän uuden ystäväni luottamuksen. Ja pah.
“Mentäisiinkö takaisin sisälle”, Arpi sanoi. Niin tosiaan, eihän minua voinut päästää yksin käymään pihalla. Järjestelmä muistutti epäilyttävän paljon sitä, kuinka kaksijalat kuljettivat hauvojaan pitkien köynnösten päässä. En ihmettelisi, jos kohta alkaisin haukkumaan.
“Jos herra niin vaatii”, sanoin ja nousin tassuilleni. Tiesin, että piakkoin vahtivuoro vaihtuisi ja toivoin hartaasti leopardilaikkuisen kotikisuystävämme tulevan vartioon.
Silloin minusta tuntui siltä, kuin maailmankaikkeus olisi tosissaan kuunnellut minua, sillä kukas muukaan kun Leopardi laitettiin vartioimaan olemassaoloani alkuyöstä. Oikeastihan kyse oli puhtaasta tuurista, sillä maailmassa ei ollut mitään aave esi-isiä tai muutakaan mitä kukakin päästään milloinkin keksi.
Tassutin vuoteelleni ja käperryin löysälle kerälle ja jäin odottamaan. Keijukainen ja Arpi vaihtoivat muutaman sanan, jonka jälkeen oranssi kolli etsi itselleen sopivan nukkumapaikan. Lopulta myös Keijukainen tuli nukkumaan.
En tiedä miten kauan meni, että aloin kuulla huoneesta kahta erilaista tuhinaa, mutta kun se viimein tapahtui , esitin herääväni unilta.
Kurotin käpäläni pitkään venytykseen ja kävelin verkkaisesti huoneen poikki Leopardin luokse. Dramaattisuuteni vuoksi päädyin haukottelemaan hieman liioitellusti aivan kotikisun vierellä.
“Minun täytyisi päästä käymään tarpeillani, voisitko mitenkään päästää minua käymään ulkona?” kysyin melko neutraalisti. Minun täytyisi saada tämä toimimaan.
“Mennään vain”, Leopardi naukaisi ja nousi ylös. Pudistin päätäni.
“Ethän sinä voi jättää huonetta nukkuvia kissoja vartioimatta”, sanoin lähes toruen. Leopardi meni hämilleen.
“Ai, miksi?”
“Ethän sinä voi tietää, jos vaikka joku on vaaninut pesäämme koko yön odottaen, että vartioijan silmä välttää ja kun viimein lähdet, hän käy Keijukaisen kimppuun”, pelottelin ja se näytti tepsivän. Leopardin pupillit laajenivat lautasen kokoisiksi ja hän alkoi vilkuilemaan ympärilleen:
“Oletko tosissasi?”
Nyökkäsin niin vakava ilme kasvoillani kuin kykenin. Minun oli lähes mahdoton olla tosissani.
“Katsos kun elämä täällä on erilaista. Kotikisuna sai nukkua yönsä rauhassa, mutta täällä sinun täytyy jatkuvasti ajatella kuin saalistaja tai muuten sinusta tulee riistaa”, sanoin ikään kuin myötätuntoista esittäen, “mutta älä huoli. En kerro Keijukaiselle, että meinasit tehdä virheen. Hyvä vain, että nyt tiedät.”
Leopardin silmät kirkastuivat ja hän sanoi kiitollisena:
“Kiitos kun kerroit, Tästä lähtien minä ajattelen enemmän kuin saalistaja.” Naaras röyhisti rintaansa ja kohensi ryhtiään. Hän ei tainnut tietää mitä saalistajana olo tarkoitti. Toivoin kuitenkin, että tämä voiteluni tuottaisi tulosta.
“Saanko siis käydä aivan pikaisesti tuossa pihalla?” varmistin vielä ja vedin kasvoilleni toiveikkaan hymyn. Leopardi nyökkäsi.
“Minä luotan siihen, että tulet takaisin.” Nyökkäsin ja lähdin nopeasti pois naaraan luota, jotta hän ei olisi huomannut kasvoilleni noussutta virnistystä.
Ja kun viimein pääsin kulkemaan rikkinäisen ikkunan läpi ja pinkaisemaan juoksuun, nauroin kuin hullu.
*Olin onnistunut!*
*Mitä minä höpisin, TIETENKIN olin onnistunut.*
Tuuli lepatti lyhyessä turkissani juostessani katuja pitkin päämäärättömästi. Viileä ilma alkoi kuitenkin nopeasti raastaa kurkkuani hengästymisen ohella, joten päädyin hidastamaan. Silti minusta tuntui edelleen, kuin olisin päässyt kuukausien piinan jälkeen takaisin vapauteen, vaikka oikeastaan hyvä jos olin ollut loukussa neljäsosakuun. Tiesin kuitenkin, että palaisin katsomaan kolmikkoa taas vähän ajan päästä. Tarkoitukseni ei ollut tokikaan päästä heistä täydellisesti eroon, vaan osoittaa, että olin kykeneväinen karkaamaan kun halusin ja Keijukaisella ei ollut valtaa pakottaa minua mihinkään.
Totta puhuen viime päivät olivat saaneet minut tykästymään Keijukaiseen – tai oikeastaan hänen hermoilleen käymiseen. Tai ainakin toivoin käyväni hänen hermoille. Enhän minä nyt siitä voisi luopua.
Nyt kuitenkin etsisin itselleni nukkumapaikan ja nukkuisin kunnon yöunet.
Loikkasin metalliastialta toiselle ja yritin kaivella jotain syötävää jäisten kaksijalkojen jätteiden seasta. Haistoin heikon lihaisan tuoksun roskien ja jääpeitteen alta ja yritin määrätietoisesti kaivella sitä itselleni.
Vatsani murisi kuin vihainen koira. Tavallaanhan se olisi hyvä ase muita kissoja vastaan. Pelotella heidät pois kuin sinulla muka olisi vihainen koira mukanasi. Hah.
Kun viimein olin sukeltanut tarpeeksi syvälle löytääkseni kylmän lihanpalasen sellaista outoa lihaa, jota usein löysi tällaisista metalliastioista, nappasin sen suuhuni ja tassuttelin hieman syrjemmälle. Sitten laskin sen maahan ja aloin syömään sitä ahnaasti.
Olin ollut itsekseni jo muutaman päivän ja viime yönä olin punninnut, että voisin mennä yllättämään ystäväni. Täytyy huomauttaa, että puhuin heistä ystävinäni täysin ironisesti.
Kun olin saanut viimeisenkin suupalan nautittua – tai o ei se mikään nautinnollinen elämys nyt varsinaisesti ollut – lähdin nelistämään kohti tuttua suuntaa. En ajatellut mennä heidän pesäänsä sisälle vaan ajattelin mennä kärkkymään johonkin lähistölle.
Maa oli kylmää ja epämiellyttävää tassujen alla ja viima oli pureva. Turkkini ei ollut kovin paksu ja tuulen kylmät kynnet risteilivät ihollani jäätävästi. Tuleva lehtikato oli ensimmäiseni ja elin pelkkien kuulopuheiden varassa siitä, mitä se oikeasti toisi tullessaan. Sanottiin, että silloin vesi sataisi valkoisina hiutaleina ja valkeus peittäisi alleen kaiken. Se kuulosti suoraan sanottuna kiinnostavalta, vaikkakin epäilin aina kaikkea kuulemaani, ja siksi myös tätä. Joku saattaisi syöttää minulle jos minkäkinlaista palturia kun en olisi varuillani.
Aistini terästyivät kun aloin kuulla rytmikkäitä askelia vähän matkan päästä. Pujahdin oitis lähimmälle kujalle ja siellä tönöttävän metalliastian taakse. Oli kätevää kun kaksijalat jättivät niitä joka paikkaan.
Päädyin kurkistamaan sen takaa ja ilokseni huomasin tutun kaksikon tassuttavan melko ripeään tahtiin kujan ohitse. Tuuli puhalsi sillä tavalla, etteivät Keijukainen ja Leopardi haistaneet minua.
Tassutin kujalta pois yllättääkseni kaksikon takaa päin. Ja sitten sanoin ne samat sanat, mitä Keijukainen oli ensikohtaamisessamme sanonut:
“Kas vain, kukas se täällä onkaan?”
Silloin naaraiden katse kääntyi niin nopeasti suunnalleni, etten ehtinyt räpäyttämiseltäni edes nähdä liikettä kokonaan.
“Oliko ikävä?” virnistin.
//Keijukainen?
1093 sanaa
