Kurre
//Kirjoittaja: Koivu
//Kotikisu | Eloklaanin reviiri
Kurre oli saapunut Mesitähden perässä Eloklaanin leiriin, ja päällikkö oli esitellyt hänelle leiriä sekä kertonut lyhyesti klaanin jäsenistä. Entistä kotikisua kiehtoi kovasti, millaista klaanisoturin elämä oikein mahtoi olla. Vaikka hän pysyi edelleen varuillaan, hän ihaili salaa näkemiään lihaksikkaita, määrätietoisia eloklaanin sotureita, joista osa kuljetti tuoresaalista kasaan. He näyttivät siltä, että heidän elämällään oli jokin tärkeä merkitys. Kurre tunsi kateuden piston ajatellessaan sitä. Mesitähden ääni havahdutti hänet jälleen omasta ajatuskuplastaan.
”Me olemme menossa parantajan pesään, joka sijaitsee tuolla karhunvatukkapensaan luona. Liljatuuli ja Leimusilmä ovat oikein mukavia, ja he hoitavat käpäläsi kuntoon silmänräpäyksessä. Tahdotko vielä katsella leiriä vai mennäänkö saman tien parantajan pesälle?” Mesitähti kysyi ja katsoi häneen odottaen vastausta rauhallisena.
Kurre huomasi, että hänellä oli oikeastaan todella heikko olo. Vaikka hänen käpälänsä kipuili edelleen ja haava näytti pahalta, tuntui verenvuoto jo suurimmilta osin tyrehtyneen. Käpälä ei tuntunut Kurresta enää miltään hirmuiseen nälkään ja heikotukseen verrattuna.
”O-oikeastaan…”, Kurre aloitti epävarmana siitä, olisiko töykeää pyytää heti syötävää. Hän ei halunnut katsoa Mesitähteen, vaikka tunsi tämän silmät turkissaan.”Voisinko ensin saada hieman jotakin syödäkseni? Uskon, että käpäläni voi odottaa sen aikaa. Ei se niin kipeä ole.” Syvä haava oli todella kipeä, mutta Kurre ei halunnut mainita mitään heikotuksestaan, jotta ei antaisi itsestään liian heikkoa kuvaa klaanikissoille. Eihän hänellä ollut mitään syytä luottaa heihin. Mesitähti käyttäytyi mukavasti häntä kohtaan, mutta sehän saattoi olla vain manipulointia, eikä Kurre edes tuntenut vielä ketään muuta klaanista.
”Tottahan toki”, Mesitähti vastasi hymyillen, ja heilautti häntäänsä tuoresaaliskasan suuntaan. ”Syö vain rauhassa vatsasi täyteen. Voin saattaa sinut parantajan pesälle heti sen jälkeen.”
”Kiitos paljon”, Kurre maukaisi kiitollisena ja nyökkäsi kunnioittavasti päällikölle. Kun kermanvärinen kolli lähti astelemaan tuoresaaliskasalle, oli hän kuitenkin vähällä horjahtaa kumoon. Hän toivoi, ettei ehtisi pyörtyä ennen kuin saisi ruokaa suuhunsa. Kurre yritti peittää hoiperteluaan, mutta turhaan. Tuoresaaliskasalle päästyään hän valitsi lähimmän saaliin välittämättä siitä, mitä se oli, ja otti ison palan riistaa suuhunsa. Maku oli jotakin täysin uutta, mutta Kurre ei kyennyt keskittymään siihen, mitä se oli. Hän halusi vain vatsansa täyteen. Luiseva kolli hotki mehukkaan saaliin suihinsa niin nopeasti kuin pystyi. Hänen olonsa helpottui heti huomattavasti, vaikka hänestä tuntuikin siltä, että olisi voinut syödä kokonaisen hevosen. Kurre nappasi vielä pienen hiiren kasan reunalta. Kun kolli oli saanut senkin hotkittua niin, että hiiren luiden ympärille ei jäänyt puolikasta suupalaakaan, hän lipaisi huuliaan. Kolli ei uskonut hänen pieneen mahaansa mahtuvan yhtään enempää ruokaa, tai vaikka olisikin mahtunut, ei Kurre olisi kyllä kehdannut ottaakaan yhtään enempää. Vaikka hänen apeutensa ei ollut kadonnut mihinkään, oli hänellä nyt fyysisesti paljon parempi olo. Kurre näki sivusilmällään valkean hahmon vaaleanruskeilla etuassuilla. Mesitähti oli kävellyt hänen viereensä.
”Onko nyt parempi?” tämä kysyi. Mesitähti oli taatusti huomannut hänen hoipertelevat askeleensa, mistä Kurre ei pitänyt. Nuori, raidallinen kolli halusi kaikista vähiten vaikuttaa säälittävältä jonkun silmissä. Mesitähti ei ollut kuitenkaan kuulostanut liian säälivältä, vaikka tämä Kurren mielestä vaikuttikin säälivän häntä hiukan. Se ei ollut häirinnyt kollia niin pahasti, koska päällikkö oli puhunut entiselle kotikisulle niin kuin kenelle tahansa kissalle. Kuin Kurre olisi ollut yhtä arvokas. Se tuntui hyvältä, vaikka hän tiesikin, ettei hänellä todellisuudessa ollut mitään arvoa. Kaksijalka oli näyttänyt sen harvinaisen selvästi.
”Joo, nyt on paljon parempi, kiitos”, Kurre maukui. Mesitähti hymyili taas, vaikka Kurren ilme pysyi edelleen vakavana.
”Tulehan, niin esittelen sinut Liljatuulelle ja Leimusilmälle. Voit luottaa, että haavasi on hyvissä käpälissä heidän luonaan”, Mesitähti sanoi johdattaen Kurrea karhuvatukkapensaikkoa kohti.
Aurinko alkoi jo laskea. kun Kurre pujahti sisään parantajan pesään päällikön perässä. Pesään astellessaan nuori kolli vilkuili varuillaan joka suuntaan. Pesässä oli omituisen voimakas kasvien tuoksu, ja Kurre näki erilaisia yrttejä siististi järjesteltynä pesän perällä. Hän katseli ympärilleen tutkiskellen. Yrttien luona kyyhötti pienikokoinen, tummanharmaa naaras, jolla oli joitakin valkoisia kohtia turkissaan. Pesän toisessa reunassa makasi sammalten päällä tumma tabbykuvioinen kolli, jonka Kurre päätteli olevan joko parannettavana tai parantumassa jostakin.
”Iltaa, Liljatuuli. Tässä on Kurre, löysimme hänet nummilta. Hän on loukannut käpälänsä”, Mesitähti maukui, ja pesän perällä istuva parantaja kääntyi tutkailemaan Kurrea katseellaan. ”Kurre, tässä on sisareni Liljatuuli.” Tummanharmaa naaras tassutti lähemmäs.
”Hei”, Kurre tervehti nyökäten.
”Hei vain. Annas kun katson sitä käpälää”, Liljatuuli naukaisi lempeästi. Kurre nosti kuivuneen veren peittämän käpälän, joka oli iskeytynyt terävään kiveen kovalla voimalla kieriessäni ojan pohjalle. Tapaturma oli sattunut vasta tänään aurinkohuipun aikaan, mutta Kurresta tuntui, että siitä olisi kulunut jo ikuisuus. Hän sai kylmiä väreitä, kun muisto jyrisevästä ukkospolusta palautui hänen mieleensä.
”Haava näyttää pahalta, se on harvinaisen syvä”, parantaja maukaisi tassua tutkiskellen. ”Voisit aluksi nuolla kuivuneet veret pois ja puhdistaa haavan. Se on tärkeää, ettei se vain pääse tulehtumaan. Tuon sinulle sitten yrttejä”, tämä jatkoi.
”Selvä”, Kurre maukui ja teki työtä käskettyä. Parantajan läsnäolo tuntui jotenkin yllättävän rauhoittavalta, ja Kurre oli jo melko vakuuttunut siitä, että tämä kissa tiesi mitä oli tekemässä. Hänestä oli erittäin kiehtovaa ajatella, miten parantaja tiesi mihin käyttää mitäkin yrttiä. Eloklaani ei varmastikaan olisi selvinnyt ilman parantajien tietoja ja taitoja.
”Minua tuskin tarvitaan täällä enää, joten taidan tästä palata pesälleni”, Mesitähti maukaisi katsahtaen ensiksi Liljatuulta ja sitten Kurrea.
”Tule vain kertomaan minulle, jos kaipaat jotakin. Löydät minut pesästäni tai sen lähistöltä”, valkoinen päällikkö lisäsi.
Kurrella kesti jostakin syystä hetki, ennen kuin tajusi Mesitähden puhuvan hänelle. Hän mietti, mahtoivatko kaikki kissat Eloklaanissa käyttäytyä noin ystävällisesti ja avuliaasti, kuin Mesitähti ja Liljatuuli. Vaikka entisellä kotikisulla oli edelleen epäilykset pinnassa, oli hän syvästi kiitollinen klaanilta saamastaan avusta. Kurre oli vakuuttunut, ettei olisi selvinnyt yksin montaa päivää. Eihän hän edes osannut metsästää. Kurre mietti, kehtaisiko kysyä neuvoa metsästämiseen ennen kuin hänen majoittumisensa Eloklaanin leirissä päättyisi. Kermanvärinen kolli käänsi katseensa lähtöä tekevän Mesitähden suuntaan. Riippumatta siitä, mistä syystä päällikkö oli kohdellut häntä niin mukavasti, olisi hänen omasta mielestään parasta osoittaa kiitollisuutensa tätä kohtaan.
”Mesitähti hei”, Kurre naukaisi, ennen kuin tämä ehti ulos parantajan pesästä.
”Niin?” Mesitähti kääntyi katsomaan taakseen.
Ennen kuin Kurre ehti sanoa asiansa, pesään pelmahti Mesitähden ohitse pieni mustavalkoinen kolli, joka kantoi hampaissaan jotakin yrttikimppua.
”Oho. Melkein törmättiin!” mustavalkoinen kolli naurahti huvittuneena. Kurre ei ymmärtänyt, mikä hänestä oli niin hauskaa.
”Olen Leimusilmä, klaanin parantajaoppilas. Kukas sinä olet?” tämä maukui hymyn pilke keltaisissa silmissään.
”Nimeni on Kurre. Mesitähti toi minut tänne, jotta saisin käpäläni kuntoon”, Kurre selitti. Hän yritti olla näyttämättä ärtymystään siitä, miten Leimusilmä oli keskeyttänyt hänen keskustelunsa Mesitähden kanssa. Päällikkö odotti kuitenkin, että Leimusilmä katosi pesän perälle yrtteineen ja katsoi Kurreen odottavasti.
”Olin vain sanomassa, että kiitokseni eivät voi mitenkään hyvittää apuasi. Joten kerro vain, jos on mitään, mitä voisin tehdä vastapalveukseksi”, Kurre sanoi katsoen Mesitähteä silmiin kuin tehdäkseen lupauksen. Samassa Leimusilmä palasi takaisin uusien yrttien kera, jotka tämä laski Kurren eteen. Parantajaoppilas alkoi vuorostaan tutkailla Kurren käpälää.
// Mesi ja Leimu?
