Päivänsäde
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisön kaksijalkala
Yritin kaivaa kielelläni inhottavasti hampaan väliin jäänyttä lehtiriekaletta. Härmän antaminen yrttien maku viipyili yhä suussani, enkä voinut sanoa tykkääväni siitä erityisemmin. Parantajan mukaan niiden pitäisi auttaa jaksamaan paremmin.
Hirviö mateli hiljaa muristen ohitsemme lumista ukkospolkua pitkin kävellessämme turvallisen välimatkan päässä sen vieressä. Yön aikana lunta oli tupruttanut riesaksi asti, vaikka kaksijalkalassa siitä ei ehtisi koitua yhtä isoa ongelmaa kuin metsässä, sillä kaksijalat pitivät huolen siitä, että niiden kulkureitit pysyivät auki.
Se ei kuitenkaan auttaisi meitä siellä, minne olimme menossa. Jos Härmän muistiin oli luottaminen, löytäisimme leppää sen saman matkan varrelta, jonka olimme taittaneet joitakin kuita sitten takaisin kotiin klaanien reviireiltä. En varsinaisesti hihkunut ajatuksesta ottaa yhtään askelta juuri siihen suuntaan, mutta jos se oli ainoa melko varmasti tiedossa oleva paikka, josta sitä kuorta löytyisi, olin valmis astumaan mukavuusalueeni ulkopuolelle.
Johdatin meitä vähitellen heräilevän kaksijalkalan läpi kohti sen reunaa. Käpäläni tiesivät tämän reitin vähän turhankin hyvin. Siihen liittyi monta sydäntäsärkevää muistoa, jotka palasivat mieleeni tuon tuosta muistuttamattakin. Minä en kuitenkaan ollut mikään säälittävä surkimus, joka antoi oman mielensä lamaannuttaa itsensä ikävien tunteiden edessä. Tämän matkan tekemällä todistaisin itselleni, että menneisyys ei voinut kahlita minua loputtomiin.
Alkumatka meni hiljaisuudessa. Toisinaan vajosin niin syvälle omiin aatoksiini, että unohdin Härmän läsnäolon kokonaan. Harmaa kolli oli aika mitäänsanomaton kissa muutenkin, mikä ei ollut sinänsä mikään huono asia. Yhteisö kaipasi lisää Härmän kaltaisia kissoja, jotka eivät tehneet itsestään suurta numeroa. Sellaisia yksilöitä oli huomattavasti helpompi johtaa, kun joku ei ollut jatkuvasti vänkäämässä vastaan tai yrittämässä jotakin niinkin typerää kuin kaksijalkalasta karkaaminen.
Tuuli kuljetti nenääni raikkaampaa ilmaa, johon sekoittui ripaus mäntymetsää. Käänsin korvani eteenpäin valppaampana ja nostin vauhtini kevyeen hölkkään, jonka annoin hiljetä tasaiseksi askellukseksi saapuessamme metsänrajalle. Tunsin Härmän pysähtyvän viereeni.
“Kuinka pitkän matkan päästä luulet meidän löytävän niitä puita?” Käänsin kysyvän katseeni parantajaan.
//Härmä?
KP-boosti käytössä
