Aava
//Kirjoittaja: Ninjanen
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisön kaksijalkala
Loikkasin Kuminan vierelle aidalle.
“Hei, kaunokainen”, sanoin hunajaisesti kermanvaalealle naaraalle ja katselin tätä uteliaana korvannipukoista varpaisiin. Hän oli kokonaan kaksijalkojen omistaman kotikisun näköinen. Mikä toki sopikin hänelle, sillä hän oli kokonaan kaksijalkojen omistama kotikisu. Naaras ei näyttänyt siltä, että olisi tullut mukaamme ainakaan hyvällä, ja jos tämä olisi nostanut metelin pakottaessamme häntä mukaamme, kaksijalat olisivat tulleet hetkessä ulos. En uskonut, että naaras edes pärjäisi ilman kaksijalkojaan ulkona pitkään. Mutta jos oltiin rehellisiä, ja sellainenhan minä olin, – syvällä sisimmässäni – niin minua ei edes ihan kauheasti kiinnostanut, saimmeko naarasta uudean jäsenen Yhteisöön vai emme. Tahdoin vain hieman huvia. Hanki loikkasi viereeni, miltei turkkiini kiinni ja nyökkäsi naaraalle hieman jäykkänä, jota ihmettelin, sillä kumppanini ei tavallisesti ollut tälläinen. Pelkäsikö hän, että tämä uusi kotikisunaaras voisi viedä minut häneltä. Pelkkä ajatuskin oli niin naurettava, että mieleni teki alkaa räkättämään siinä keskellä aitaa. Sillä eihän naaras koskaan ollut mustasukkainen. Sitten tajusin. Kotikisunaaras.
“Hei Hanki!”
“Mitä, Aava?”
“Mennään kysymään emolta, jos hän kertoisi meille taas kivan tarinan”, sanoin inokaasti ja kipitin Hanki perässäni emoni luokse. Tämän ruskeavalkoiset kasvot ja tuikkivat, siniset silmät katsoivat meihin. Nostin etutassuni tämän päälle ja anelin; “voisitko kertoa meille tarinan?” Emo kehrähti.
“Toki. Tule sinäkin lähemmäksi, Hanki”, emo sanoi ja Hanki astui lähemmäksi.
“Olipa kerran…”
Minä ja Hanki kyyristelimme kantokopassa toisiimme painautuneina.
“Minne me menemme?” hangen ääni oli niin pelokas ja epävarma, että sen kuuleminen sattui.
“Uuteen kotiin”, vastasin “Älä huoli, meistä pidetään hyvää huolta. Olen varma”
Sanoistani huolimatta oloni oli yhtä pelokas ja epävarma kuin Hangellakin. Uusi kaksijalkamme avasi kantokopan luukun lempeästi hymyillen ja ojensi kätensä silittämään minua ja Hankea. Kehräsimme ja sanoin; “Kuule, luulen että tästä tulee tosi hyvä. Me todelakin tulemme nauttimaan, vai mitä?” sanoin ja katselin hymyillen ensin toista naarasta ja sitten kaksijalkaamme.
“Todellakin. Elämästämme tulee täydellistä. Meillä on ihana uusi kaksijalka. Ja mitä tärkeintä, meillä on toisemme.”
No, kaksijalka oli jättänyt meidät. Vaikka hänellä oli ollut suru silmissään, äänessään, kaikessa hänessä kun hän oli sen tehnyt. Mutta hän oli jättänyt meidät. Ihan kahdestaan. Muistin tyhjät, pimeät huoneet, kiinni vedetyt vähän reikäiset kankaat ja kaikki ne lelut ja kiipeilupuun, muutama lauta ikkunoiden edessä ja lopulta paon Hangen kanssa. Hätkähdin tosimaailmaan, kun hanki tönäisi minua helästi.
“Hmhm? Mitä?” kysyin hiljaa, ja kun Hanki nyökkäsi kohti muita kissoja virittäydyin heti takaisin flirttimoodiini.
“Sinun vuorosi esitellä itsesi”, Hanki sanoi ja käännyin hymyillen hurmaavasti kohti Ainoa.
“Hei, Aino kaunokainen, se on todella kaunis nimi, tiedäthän. Minä olen Aava, ja minusta olisi ihana tutustua sinuun lähemmin”, iskin silmää vienosti ja heilautin huiviani etutassullani samalla kun häntäni heilui hurjasti kuin lasso.
“Ja minä olen Hanki, Aavan tässä paras ystävä ja olen tuntenut hänet ihan pikkupennusta asti. Keiden kanssa sinä täällä asut?” kumppanini kysyi. Hänen äänensä oli ystävällinen ja pehmeä, mutta siinä oli jonkinlaista jäätävyyttä, jota en ollut ennen kuullut. Kuin hänen pehmeän turkkinsa alla olisi ollut teräviä jääpuikkoja, jotka tunkivat esiin, mutta joita turkki pehmensivät niitä. Kumina ei sanonut mitään, joten arvelin kollin esitelleen itsensä muistelutuokioni aikana.
//Kumina, Aava?
