Aave
//Kirjoittaja: Lonkero
//Erakko | Tuntematon alue
Valo oli tosiaan syvän hämmennyksen vallassa. Aave näki parhaaksi jättää tarinoinnin toiseen päivään, kun Valo olisi selvinnyt koettelemuksestaan. Ylimaalliset voimat laittoivat rikkaimman sielunkin maahan hetkeksi. Maallinen keho ei voinut kestää sen suurta pyhyyttä ja siksi Valollekin oli annettava aikaa. Vaikka hän oli jumala kissan kehossa, oli hän kuten edellä mainittiin: kissan kehossa. Se teki hänen fyysisestä olemuksestaan heikon. Vaikka eihän jumalalla tietenkään ollut heikkouksia ja Valokin olisi voinut taittaa maailmaa heti haluamansa mukaan. Mutta hän ei tehnyt niin, sillä hän näki paljon pidemmälle kuin tavallinen kuolevainen kissa.
“Olen Aave. Tiedän, ettette nyt muista minua, mutta ei hätää tulen auttamaan teitä muistamaan. Olen nöyrä palvelijanne. Voitte aina luottaa siihen, että olen puolellanne, vaikka maailman pahuus yllättäisikin teitä. Vaikka ei se tietenkään yllätä, tiedätte kaiken suuri Valo”, Aave sanoi ja kumartui nöyrästi. Valon ilme meni vielä oudommaksi, aivan kuin Aave puhuisi puuta heinää. Tämän oli oltava testi Aaveelle ja hänen sisukkuudelleen. Aave hymyili itsekseen, oli viimein hänen aikansa.
“Pystytkö kannattelemaan itseäsi? Pesäni on melko lähellä. Pääset sinne lepäämään.”
Aurinko oli kiertynyt lähemmäs kohti lehtikatoa, saanut taivaan synkemmäksi ja ilmassa saattoi haistaa jo kuolettavasti saapuvan punan. Pian lehdet putoilisivat veripisaroina väsyneistä puista ja jättäisivät jälkeen vain viherlehden haalistamat luurangot. Vielä aurinko lämmittäisi Aaveen hiilenmustaa turkkia, jos sitä eivät peittäisi sankat savuiset pilvet. Raskas esirippu oli vedetty heidän kaipaamiensa elon säteiden eteen.
Oli kulunut jonkin aikaa siitä kun Aave oli löytänyt Valon tiedottamasta tilasta. Valo vahvistui nopeasti, mutta hänen muistinsa ei ollut palautunut lukuisista muistutteluista huolimatta. Valon kokema kaste oli niin voimakas, että Valo oli nyt todella puhdas – myös kaikista saastaisista maallisista ajatuksista.
Ensimmäiset päivät he olivat yöpyneet Aaveen kaninkolossa, mutta Valo oli ollut niin rauhaton ja uneton pimeässä onkalossa, että he siirsivät leiriään. Aave soimasi itseään, ettei ollut osannut ottaa huomioon Valon jumalallisia tarpeita. Totta kai kissa taivaasta haluaa levätä tähtitaivaan alla. Tähtitaivas on hänelle turvallisin ja mieluisin paikka, sillä se on lähellä hänen kotiaan. Miten typerää Aaveelta viedä hänet maan alle, niin kauas hopeahännästä kuin vain voi. Aaveen piti rankaista itseään tälläisestä huolimattomuudesta ja välillä kävi rukoilemassa nöyryytystä esi-isiltään.
Valo oli valinnut nukkumapaikakseen suuren laakean kiven suojaisan aluskasvillisuuden ääreltä. Aluksi kolli oli tarjonnut sitä Aaveellekin yöpymispaikaksi, mutta Aave ei suostunut tarjoukseen. Olisi väärin hänenlaiseltaan kissalta nukkua suuren Valon lähellä, turkit sähköisesti toisiaan hipoen, tai tällä pyhällä kivellä, joka oli jumalien valitsema.
Aave oli juuri palaamassa retkeltään takaisin Valon luo. Hänen suunsa oli täynnä runsaasti viherlehden viimeisiä kukkia ja hän kiikutti ne Valon kiven juurelle uhrilahjaksi. Valo istuskeli kivellä sukimassa kaunista kirjavaa turkkiaan. Aave jäi tuijottamaan pyhää kissaa sallittua pidempään, sillä ei pystynyt kääntämään katsettaan pois. Kun Valon ja hänen katseensa kohtasi, Aave käänsi silmänsä nöyrästi maahan ja nolostui jäädessään kiinni maallisesta ihailusta. Aaveella ei ollut oikeutta noin suoraan katsekontaktiin, ellei Valo suoraan puhutellut häntä ja antanut sillä hänelle lupaa. Musta pörröinen kissa kumartui kiven eteen.
“Toin sinulle lahjan”, hän sanoi kurinalaisella äänellä, sitten pieni haltioituminen vuosi hänen eleisiinsä, “suuri Valo, voisitko kirkastaa taivaan?”
//Valo?
KP-boosti käytössä
