Aave
//Kirjoittaja: Lonkero
//Erakko | Klaanien lähialueet
Valo. Kuinka suurenmoinen nimi. Tämä karisti kaiken tilanteen aikana versonneen epäilyn Aaveen sisältä, tämän täytyi olla kohtaloa. Merkki siitä, että Aave oli oikeilla jäljillä. Valo. Miten loistava asia pimeyden keskellä! Nyt hän ei enää kulkisi eteenpäin harso poltettujen silmiensä suojana, hänelle oli lahjoitettu näkö tämän uuden kissan kautta.
“Kyllä!” sanojen lintu vain syöksähti hänen suustaan aivan liian nopeasti ja täysin spontaanisti, vapauden mahdollisuuden havaiten ja tilannetta hyödyntäen – ilman minkäänlaista järjellistä harkintaa. “Tai siis en varsinaisesti. Vähän. Mutta luulen, että osaamme auttaa sinua.”
Aave oli niin suurten riemun purskahdusten kourissa, että jokin valtava aalto tuntui runtelevan hänen kehoaan sisältä päin parhaalla mahdollisella tavalla. Miten hänelle olikaan suotu tällainen sielua värisyttävä kohtaaminen.
“Ainiin, minä olen Aave”, hän sanoi ja heilautti päätänsä kömpelösti, hieman horjahtanutta arvostusta osoittaen. Hehkukin astui esiin varjojen seasta ja esittäytyi rennon rempseä hymy huulillaan:
“Ja minä Hehku. Tervetuloa seurueeseemme.” Valo näytti tuntevan jonkinnäköistä outoa epäluuloa Hehkua kohtaan, sillä ei suostunut kohtaamaan oranssin kollin katsetta ystävällisistä sanoista huolimatta.
“Hänestä ei kannata huolehtia. Hän on oikein mukava”, Aave selitti ja hymyili vähän kummallisesti ystävällisyyttä osoittaen ja kasvattaakseen varmuutta uudessa hohtosieluisessa toverissaan, vaikka hänen tietämättään hymyilyn yritys jäi usein nimenomaan yrittämisen tasolle. Suun omituinen venkura mukaili enemmän vääntynyttä tuulen pieksemää oksankarahkaa ja teki mustan kissan lähinnä maanisen näköiseksi. Ja sellainen tavallisesti salaperäisyyteen ja runolliseen vakavamielisyyteen kääriytyvän Aaveen olokin tällä hetkellä oli. Hän oli inspiroitunut! Maailma kimoili hänen ympärillään eloisasti sulkiaan pörhistellen, niin, ilma hänen keuhkoissaan tuntui sekin joltain vastustamattomalta kirkkaalta höyryltä. Kaikki oli täydellistä.
“Voit tulla luoksemme yöksi ja katsotaan sinun käpälääsi. Uskotko, että pystyisit kävelemään, jos tuen sinua? Voidaan yrittää”, Aave totesi suoraan sisäänhengitykseensä ja kipitti lähemmäs uutta toveriaan, joka tönötti edelleen jäykistyneenä paikallaan.
“Nojaahan minuun ja kerro sitten miltä tuntuu.” Ja niin Valo teki, joskin sivusilmällä vilkuillen ja kun heidän turkkinsa kohtasivat, se oli jotain niin ihmeellistä, silloin Aaveen turkki syttyi aivan ennennäkemättömään roihuun.
//Valo?
