Aave
//Kirjoittaja: Lonkero
//Erakko | Tuntematon alue
“Tarvitsemme puolukanvarpuja, pajua ja kuun kirkastamaa vettä. Veden pitää heijastaa uudenkuun silmä vääristämättä, jotta se kelpaa”, samassa katseeni kääntyi Jamppaan joka katseli vähän matkan päässä omituisia otuksiaan, “ja saalista. Esi-isät tahtovat pitää Jampan kylläisenä. Nälkä ei saa asettua hänen onteloihinsa tästä hetkestä lähtien.”
Valon silmät laajenivat ja hän nyökkäsi tärkeänä:
“Selvä. Pidän silmät ja kuonon auki.”
Pelkäsin hetkeä, jolloin hapatus alkaisi pesiytyä Valon ajatuksiin ja hänen hermoratansa pölläytellä henkisiä homeitiöitä hengitysteihimme. Vielä se ei ollut tapahtunut ja olin siitä kiitollinen.
Asetuimme harvan pensaan alle nukkumaan myöhään juurijajuuri kuuksi kutsuttavan melkeinkuun jo ollessa korkealla taivaalla. Kuusta oli enää jäljellä hitunen. Uusikuu nousisi ylihuomenna. Valo oli ehdottanut lepäämistä ja olin kiihkeästi sitä vastaan, mutta en voinut vastustaa hänen pyhää tahtoaan. Olimme onneksemme löytäneet puron, joka näytti virtaavan kirkkaana kohti alajuoksua. Sitä seuraamalla löytäisimme ehkä puhtaan veden. Toivoin, että olimme oikeassa. Nyt oli kiire. Sisuskaluni halusivat rynnätä ulos suustani. H-hetki oli lähellä.
Notkuin pensan reunalla ja räpyttelin silmiäni mietteliäänä. Kaksi muuta kissaa asettuivat hiljakseen yöpuulle. Oma kehoni kuitenkin vispasi.
“Oletko vielä menossa jonnekin Aave?” Valo kysyi asettuessaan makuulle väsyneenä tuloksettomasta harhailusta. Valo sykähteli niin kauniisti.
Hetken olin hämilläni ihollani kimpoilevasta tuijotuksesta kunnes Valon kysymys saavutti tajuntani. Aloin pudistella päätäni kiihkeästi:
“En. Tai siis kyllä. Mutta en.” Valo räpäytti silmiään muodostaen samalla suuren ponnahtelevan kysymysmerkin vartalollaan. En voinut katsoa Valon päätä leijumassa hänen kehonsa alapuolella ja suljin silmäni.
“Olen tuossa ulkopuolella. Haluan tarkkailla hetken taivasta”, selitin ja kiirehdin pesämme suuaukolle, “pysyköön ajatuksenne puhtaina yön pimeydessäkin!”
“Hyvää yötä sinullekin” kuulin Jampan vielä huudahtavan pesän samentamalla äänellään.
Minun oli käytävä oksentamassa vähän matkan päässä pensaasta kun muut olivat jo menneet nukkumaan. Minä en enää voisi nukkua, sieluni oli liian rauhaton. Levottomuus kasvoi kuun kadotessa ja paholaiset eivät enää antaneet minun sulkea silmiäni. Pelkäsin, että saattaisin jäädä vangiksi uniemme todellisuuteen. Nukkuminen oli ansa. Minua ei edes väsyttänyt ollenkaan, kiitos esi-isille! Olin virkeämpi kuin koskaan, jopa niinkin hereillä, ettei kehoni jaksanut pysyä paikallaan. Puhdas energia sykähteli ja pullahteli suonissani saaden minut tutisemaan. Olin valmis tulevaan. Kaikki tämä päättyisi pian.
//Valo?
KP-boosti käytössä
