Aave
//Kirjoittaja: Lonkero
//Erakko | Tuntematon alue
“Luonto kruunaa herransa”, sanoin ja niiasin syvään Valon edessä, “punomme sinulle maallisen muistutuksen voimastasi.” Kovaääninen korahdus repesi tärykalvoillani:
“Mikä se oli?!?” Pyörin villisti ympäriinsä etsien äänen lähdettä, oliko todellisuutemme revennyt? Valon häntä laskeutui selälleni ja lämmin turvallisuuden tunne laskostui päälleni kuin minut olisi kääritty valtavaan halaukseen.
“Se on Jamppa. Ruokailu sai hänet väsyneeksi, hän nukkuu. Kaikki hyvin.”
Mulkoilin kyljellään loikoilevan kissan edessä olevia ruuantähteitä. Jamppa oli retkahtanut maahan kuin kuollut kaniini, ei huolta mistään sillä henki oli jo poistunut pyhyyden kehtoon. Ja niinhän se olikin. Jamppa oli enää vain maallinen kuori, jonka sielu oli korotettu tuonpuoleiseen.
“Minun pitäisi mennä etsimään hänelle lisää ruokaa. Hänet on pidettävä tyytyväisenä ja täytenä”, selitin. Oma vatsani murahti äänekkäästi kuin sille olisi kehittynyt pienen pieni kuriseva suu, jolla käskeä minun syödä. Se oli kuitenkin pahan juoni, se yritti houkutella minut epäonnistumaan. Jotta kaikki onnistuisi, tulisi meidän vatsojemme olla tyhjät maan antimista. Onneksi minut oli siunattu niin vahvalla hengen voimalla, että kehoni hylki jo automaattisesti tuoresaalista, eikä mikään – ei edes väkisin kitaani ahdettu – pysyisi sisälläni kovin kauaa.
“Jamppa ei jaksa syödä enempää. Jos annetaan hänelle tauko, ettei hän saa vatsanpuruja. Saalistetaan sitten lisää kun hän herää”, Valo ehdotti. Nyökkäsin. Valo ymmärsi esi-isiä paremmin kuin minä. Olin menossa liiallisuuksiin, Jamppa olisi pidettävä tyytyväisenä. Ei ahdettava häntä kärsimyksen partaalle. Hänen pitäisi tuntea euforiaa viimeiseen hetkeen asti, jotta puhdas sielu pesisi Valon mahdollisimman perusteellisesti.
“Ruuasta puheen ollen. Suuri Valo, sinun on alettava paastoamaan kun tänään yö laskeutuu. Se on välttämätöntä rituaalin onnistumisen kannalta”, katsoin jumalaista kissaa arasti ali kulmieni. Minun oli yhä vaikea kohdata mestarin katse täydellisenä.
“Teen kaiken, mikä on välttämätöntä. Maailma pitää pelastaa”, Valo mukaili ja hymyili minulle hieman reipastuen. Oi esi-isille kiitos!, Kiitos kun saan pitää edes hetken tämän nuoren pyhän kissan luonani! Hän on kuuliaisin kaikista!
Ilta alkoi laskeutua. Olimme seuranneet puroa koko päivän ja viimein aloimme laskeutua pieneen poukamaan, jonka keskellä kiilsi tyyni lampi. En voinut olla täysin innoissani täydelliseltä vaikuttavan paikan löytämisestä, sillä minusta tuntui että meitä tarkkailtiin.
Silmät olivat päällekäyvät ja repivät kuin rintapieltä raastavat kynnet. Loimusivat pahanilkistä tulta, niin kitkerää, että suun kautta ei voinut hengittää jos ei halunnut maistaa kuolemaa kielellään. Ne silmät tähtäsivät ja heittelehtivät piikkejään pensaiden lomista tavoitteenaan puhkoa elimemme, estää tehtävä.
“Täwäkö she om?” Jamppa mussutti puolukanvarpujen alta. Valon silmät kirkastuivat kun hän katsoi lampea. Nyökkäsin.
“Varokaa, emme ole yksin. Laskeudutaan alas. Paha ei uskalla lähestyä pyhää”, lähdin hipsimään alas rinnettä, enkä antanut kaksikolle aikaa vastata. Pelkäsin, että viimeinen lauseeni ei olisi totta. Valon hehku oli käymässä vähiin. Toivoin, että kestäisimme puhdistautumisriittiin. Siihen asti meidän pitäisi varoa sanojamme ja pysyä yhdessä.
//Valo? 😀
KP-boosti käytössä
