Aave
//Kirjoittaja: Lonkero
//Erakko | Tuntematon alue
//Saattaa sisältää raakaa ja häiriintynyttä materiaalia. Lue omalla vastuulla :DDD
“Sinun on pysyttävä aloillasi aina aamunkoittoon saakka. Saat nousta, kun tunnet auringon koskettavan turkkiasi, jonka jälkeen menet peseytymään viimeisistäkin lioista uudenkuun hopeoimaan lampeen. Kuuton taivas on tehnyt vedestä uudestisyntynyttä ja täten tekee saman sinulle. Vesi värjäytyy kun syntisi valuvat pois”, supisin hiljaa, jottei kukaan muu kuulisi. Valo kallisti päätään mietteliäänä.
“Eli siis olen vain hiljaa, pysyn hereillä ja odotan?” jumalkissa hymyili rohkaistuneena, “ kuulostaa yksinkertaiselta.” Nyökyttelin tyytyväisenä. Valon hymy sai minut heikotuksen valtaan, minun oli kumarrettava päätäni pikaisesti hänen jalkojensa juureen. Kun heitätys viimein meni ohitse, jäi vatsaani silti vielä ylpeyden tuntu. Tämä yö olisi mullistava, enkä olisi koskaan voinut unelmoida olevani osa tätä.
“Kaikista tärkeintä on, että olet hiljaa. Meidän on ohjattava kaikki pahuus kulkeutumaan kauas pois ja jos se kuulee meidät, se palaa luoksemme. Et missään tapauksessa saa edes henkäistä liian äänekkäästi”, sanoin niin tiukasti kun Valolle uskalsin.
“Ymmärretty”, Valo nyökytteli.
“Suurenmoista. Vietä loppuilta lepäämällä. Minä lähden etsimään vielä hieman sammalta.”
On erityisen pimeää. Oli täysin hiljaista, kukkulat olivat yllämme, allamme sivuillamme. Ilma oli fyysistä kuin hengittäisin paksua meressä vuosikaudet virunutta virttynyttä köyttä. Taivasta näkyi vain pieni kaistale, suuri musta kiukkuinen silmä tuntemamme kuun tilalla ja kylmä kylmä hengitys. Ilma höyrysi, kuin se olisi jäistä ja polttavaa yhtä aikaa. Kukkuloiden laella pakkanen kimalteli esi-isiemme turkeissa. Heitä oli lukuisia, tusinoittain, sadoittain, tuhansittain ja he kaikki tuijottivat meitä. Heidän silmänsä liikkuivat edes-takaisin-edes-takaisin, seuraten jokaista liikettämme kuin nälkäiset käärmeet. He hymyilivät heidän lukemattomat hampaansa, lukemattomat pimeydessä varjoiksi venyneet raajansa, kaikki ne osat meidän yllämme, heidän varjeluksensa. Katselin taivasta ja hymyilin.
Kuuton kuu nousisi pian. Jamppa seisoi hermostuneen oloisena kivellään ja Valo muutaman askelman alempana maassa. He näyttivät niin majesteettisilta. Lampi heijasti taivaan aukeamattoman silmän meihin nälkäisenä.
Pidin silmällä jokaista Jampan liikahdusta, pienen pientä värähdystä pörhistyneessä turkissa, epämääräisiä kouristuksia pullottavassa vatsassa. Sykähteleviä verisuonia. Niiden tasainen hakkaus täytti korvani. Kaikkialla oli hiljaista, mutta veri lauloi. Lämpimät norot täyttivät korvani ja putosin pinnan alle. Pelkkää kohinaa sydämen sylkevästä suusta.
Silmäni rävähtivät auki, suuri sykäys sytytti turkkini palaamaan. Uusikuu oli saavuttanut huippunsa. Nousin ylös ja lähdin tassuttamaan kohti kiveä. Valo katsoi minua kannustavasti, Jamppa taas hermostuneena. Hymyilin heille molemmille haltioissani. Nostin kiven juurelle jättämäni sammaltupon suuhuni ja päästyäni Jampan viereen ojensin sen hänelle. Olin neuvonut häntä pitämään sitä suussaan. Hän hymyili minulle varovaisesti ja nappasi vihreän mytyn suuhunsa. Asetin toisen etukäpäläni hänen kyyristyneen hahmonsa ylitse ja katsoin kollia silmiin. Puolukkaseppele oli kuin sädekehä hänen arastelun valtaamiensa kasvojen kruununa. Hän oli niin nöyrä. Niin haavoittuvainen. Täydellinen.
Ja niin puhdas.
“Silmä silmästä. Sielu sielusta”, ja silloin viilsin hänen kurkkunsa auki.
Hetken kaikki olivat vain hiljaa. Ilmakaan ei liikahtanut, mutta etutassuni kastui oitis litimäräksi. Veri norui tassuni vartta kuin kastike. Muutaman sekunnin ajan en voinut kääntää katsettani.
Ja sitten Jamppa alkoi rääkyä. Hänen silmänsä olivat levinneet valtaviksi hätääntyneiksi aukoiksi. Sulloin sammaltuppoa syvemmälle hänen kurkkuunsa ja pitelin hänen pyristelevää ruumistaan. Kaikki Jampassa yritti paeta, kyyneleinä ja suupielistä venyvänä sylkenä, raastavana huutona, mutta omaa kehoaan ei päässyt karkuun. Siinä oltiin loppuun asti. Mutta se mikä pääsi virtaamaan oli veri. Ja kaikki se veri roiskui hänestä kuin suuresta pullistuneesta hedelmästä, suoraan Valon päälle.
Hengitin syvään kannustaen Jamppaakin hengittämään rauhassa, mutta hän vain rimpuili. Imelä metallinen haju työntyi väkisin kielelleni.
Mielessäni oli nähnyt tämän hetken jo pitkään. Jamppa etutassut ojentuneena hartaaseen kurotukseen, kohti Valoa, punainen seppele päässään. Valon ystävälliset vihreät silmät ainoana hohtavana pisteenä verestä tummuneen turkin keskellä. Ja yö, mitä pimein kuuton yö.
Sinun ei tarvitse koskaan pelätä mitään.
Kaksi hurmepuolukkaa, maahan pudonneessa seppeleessä, toisiinsa punoutuneina. Näetkö? Ne olemme me. Tein kaiken sinua varten. Herrani. Valoni. Elämäni rakkaus.
//Valo? Laitoin vahingossa vaan osan tarinasta nii laitan uudestaan kääk!
KP-boosti käytössä
