Aino
//Kirjoittaja: Käärmis
//Kotikisu | Kujakissayhteisön lähialueet
Venyttelin raukeana ja vilkaisin kaksijalkaani. Hän nukkui vielä vierelläni pedillään, joten minulla ei olisi mikään kiire minnekään. Ei minulla koskaan muutenkaan ollut. Kaksijalkani kanssa elämä oli täydellistä. Se oli rauhaisaa ja helppoa. Minun ei tarvinnut kiirehtiä minnekään tai murehtia koskaan mistään.
Käperryin hieman lähemmäksi kaksijalkaani, jotta hän varmasti huomaisi minut herätessään. Olin aina hänen vierellään. Tehtäväni oli pitää hänestä huolta. Se oli kaikki mitä edes halusin. Halusin vain olla hänen tukenaan aina ja ikuisesti. Pitää hänestä huolta ja antaa hänen tuntea olonsa aina rakastetuksi. Sitä minäkin kuitenkin halusin. Halusin, että hän olisi kanssani. Että hän olisi aina kanssani, enkä joutuisi koskaan jäämään yksin.
Pian kaksijalkani alkoi liikehtiä. Korvani ponnahtivat pystyyn ja nousin nopeasti tassuilleni. Naukaisin hänelle hyvät huomenet ja loikkasin alas pediltä. Minun täytyi löytää hänen tassujen lämmittimet tai mitkä ikinä ne olivatkaan. Hän laittoi ne aina tassuihinsa ja kulki ne tassuissaan ympäri pesää.
Löysin etsimäni pedin alta ja asetin ne hyvään kohtaan kaksijalalleni. Hän mörisi jotain minulle hellästi ja rapsutti päätäni. Kehräsin kovaan ääneen. Rakastin olla avuksi. Rakastin tuntea itseni avuliaaksi ja tietää, että minusta todella oli apua ja iloa kaksijalalleni. Hän oli minulle rakas.
Seurasin kaksijalkaani, kun hän lähti toiseen huoneeseen. Olisi aamiaisen aika. Hän ruokkisi itsensä sekä minut. Loikkasin siis tämän korokkeelle ja nappasin hänen nappula purkkinsa ja asetin sen toiselle alustalle, jonka ääressä hän söi ruokansa. Minun oli tarkoitus muistuttaa häntä ottamaan nappulansa aamiaisensa yhteydessä. Olin oppinut sen.
Loikkasin takaisin maan tasalle ja tassutin oman ruoka-astiani luokse syömään oman aamiaiseni tietysti koko ajan pitäen silmällä kaksijalkaani. Pidin hänestä huolta, joten minun täytyi vahtia häntä koko ajan. En saisi antaa minkään pilata rauhaamme. Elämämme yhdessä oli täydellistä ja rakastin kaksijalkaani enemmän kuin olin koskaan rakastanut yhtäkään kissaa.
Saatuani oman ruokani syötyä siirryin hieman lähemmäksi seuraamaan kaksijalkani syömistä. En mennyt häiritsemään häntä tai mitään, mutta kuitenkin katselin häntä ja samalla suin myös hieman turkkiani. Olisi parempi pitää itseni puhtaana!
Heti kun kaksijalkani nousi ylös, korvani ponnahtivat pystyyn. Katsoin, kun hän vei ruokansa alla pitämänsä alustan pois ja tuli sitten rapsuttamaan minua hieman. Kehräsin mielissäni ja seurasin häntä, kun hän siirtyi toiseen huoneeseen. Hän istahti pitkälle pehmoiselle pedin kaltaiselle asialle. Joskus siinä oli nukkunutkin joku kaksijalkani vieraista. Kuitenkaan minun kaksijalkani tuskin koskaan kävi siihen levolle. Hän vain istuskeli siinä rauhassa ja puuhasi aina jotain. Loikkasin hänen syliinsä ja asetuin siihen makuulle. Kaksijalkani mörisi minulle jotain lempeästi ja painoin pääni alas. Rakastin häntä. Rakastin häntä vain niin kovasti!
Kuului taas tuttu korkea ääni. Loikkasin kaulapantani kello kilisten alas takaisin lattialle ja lähdin johdattamaan kaksijalkaani pesän uloskäynnille. Joku oli tulossa vierailulle!
Odotin tyynesti sivussa, kun kaksijalkani avasi oven muille kaksijaloille ja päästi heidät sisään halein tervehtien. He pitivät ääntä ja selkeästi olivat enemmän kuin iloisia nähdä taas toisiaan. Minä vain odotin omaa vuoroani tervehtiä tulokkaita ja leikkiä kaksijalan pentujen kanssa. He olivat mukavia! Tykkäsin kaksijalkani vieraista. Toki joskus heistä osa ei antanut minulle lainkaan huomiota ja saattoi mielellään pitää minuun väliä, mutta asia ei haitannut minua. Muutenkin niitä kaksijalkoja oli vain harvakseltaan.
Nämä kaksijalat taisivat olla kaksijalkani sukulaisia, sillä he tulivat niin usein kylään ja heillä oli hieman samankaltainen vivahde ominaistuoksussaan. En voinut tietää tarkkaan, mutta se oli päätelmäni.
Katsoin minua lähestyviä kaksijalan pentuja ilahtuneena, kun he saapuivat kaksijalkani luota minun luokseni. He tulivat aina silittämään minua innoissaan ja en voinut kuin nauttia siitä. Kehräsin kosketuksesta.
“Tervetuloa, ystävät hyvät! Ihana nähdä teitä taas!” kehräsin iloisesti ja annoin kaksijalan pentujen silitellä minua riemuissaan. Heidän intonsa säteili rakkautta minua kohtaan. He rakastivat minua samalla tavoin kuin rakastin kaksijalkaani. Hän oli minulle tärkein asia maailmassa. Koko elämäni tarkoitus oli vain pitää hänet turvassa. En olisi antanut sitä mistään hinnasta pois.
Nyt kaksijalat alkoivat siirtyä toiseen tilaan ja lähdin tassuttamaan heidän perässään, koko ajan kaksijalkaani tarkkaillen. Tiesin, että tosiasiassa tehtäväni saivat olla myös hieman vähemmällä, kun paikalla oli muita kaksijalkoja, sillä he pystyivät pitää rakastani silmällä kanssani, mutta täytyi minun silti pitää huolta, että mikään hänen olotilassaan ei muuttuisi niin huomaamattomasti, että toiset kaksijalat eivät sitä huomaisi ja vain minä pystyisin sen näkemään.
“On ihanaa, että olette tulleet vierailulle! Seura on aina tervetullutta ja mukavaa. Arvostan sitä, että pidätte minusta ja kaksijalastani niin kovasti huolta!” nau’uin kiitollisena kaksijalkani oletetuille sukulaisille. Osa niistä vilkaisi minuun hymyillen, kun taas osa ei paljolti huomioinut minua.
Kaksijalat mörisivät jotain keskenään ja oma vanha kaksijalkani vaikutti äänensävyn mukaan olevansa haltioissaan. Ehkä hänelle oltiin luvattu jotain mukavaa? Tai ehkä jokin muu asia vain sai hänet niin iloiseksi. Vaihtoehtoja oli monia, mutta avstauksia minä en saanut. Se oli huono puoli siinä, että elin kaksijalkani kanssa. En voinut kunnolla ymmärtää häntä. Emme puhuneet samaa kieltä.
Asetuin oman raapumapuuni päällä olevalle pehmeälle pedille makuulle. Katselin rauhallisesti kaksijalkojen juttelua. Heillä tuntui olevan paljon asiaa toisilleen. Kai sitä saattoi pitää hyvänä asiana. Ainakin he keskustelivat, jakoivat tietoa ja jakoivat yhteisiä ajatuksia. Oli hyvä, että he osasivat pitää rakkaani ajan tasalla, kun hän ei itse jaksanut poistua kauaksi aikaa pesästään.
Kohotin päätäni ja käänsin korviani, kun tunnistin oman nimeni mainittavan. Vanhin vierailevista kaksijaloista katsoi minua hymyillen. Muistin, että hän oli ollut yksi niistä, joka oli alunperin tuonut minut nykyisen kaksijalkani luokse.
Kaksijalka ojensi käpäläänsä minua kohti ja annoin sen rapsuttaa minua leuan alta hellästi. Kehräsin pehmeästi samalla. Tämä kaksijalka taisi tietää tarkkaan mistä rapsuttaa ja millä voimalla, jotta se tuntui mahdollisimman hyvältä.
Kaksijalan lopetettua hän ojensi minulle vielä herkun, jonka pistelin poskeeni heti ilahtuneena. Kaksijalka hymyili minulle ja käänsi sitten päätään ja alkoi taas keskittyä enemmän keskustelemaan muiden lajitoveriensa kanssa. Olisi ollut mukavaa, jos olisin itsekin ymmärtänyt. Tai jos minulla olisi ollut oma ystävä, jonka kanssa olisin voinut keskustella sen sijaan.
Istuin aidalla ja katsoin kaksijalkaani, joka ripusti pienen puun oksalle jonkinlaista astiaa, joka sisälsi siemeniä. Olin jo aiemmin nähnyt hänen tekevän jotain samanlaista. Hän ruokki lintuja, jotka elivät talvensa lähistöllä.
Kuulin kissojen puhetta kauempaa. Se oli hiljaista eikä kovin innokkaan kuuloista, mutta kissojen puhetta kuitenkin. Käänsin päätäni ääntä kohtaan ja tarkkailin kujia ja käännöksiä, jos huomaisinkin kissan tai pari. Juttuseura kelpaisi minulle paremmin kuin mainiosti.
Näköpiiriini ilmestyi neljä kissaa. He kaikki haisivat hieman hassulle, jonka perusteella saatoin hieman olettaa, että he eivät joko asuneet kaksijalkojen kanssa tai heidän kaksijalkansa pitivät kovaa etäisyyttä kissoihinsa. Jokaisella kotikisulla oli edes pieni vivahde kaksijalanpesän ja kaksijalan hajua. Siltä ei voinut paeta.
Kissat kulkivat jonossa. Edessä kulki laiha hopeanharmaa kolli, jolla oli keltaiset silmät ja hieman mustaa turkissaan. Seuraavaksi tuli hintelä oranssi naaras, jolla oli naamassaan pari arpea sekä kauniit kirkkaan vihreät silmät. Oranssin naaraan takana kulki valkoinen naaras, jolla oli kermanvärinen naamiokuvio sekä siniset silmät. Silmääni pisti myöskin hänen kaulassaan roikkuva huivi, josta saattoi päätellä, että hän oli ainakin ollut vähintään tekemisissä kaksijalkojen kanssa. Joukon viimeisenä kulki siro valkoinen kolli, joka omasi hienot oranssit silmät.
Kissojen joukko oli pääasiassa hiljaa, mutta jakoivat välillä keskenään sanan tai parin. Heidän huononsa ja viiksensä värisivät, kun he haistelivat ilmaa. Päättelin heidän haistaneen minut, sillä pian useamman kissan katse alkoi haravoida aluetta kaksijalanpesäni ympäristössä. Katselin hiljaa näitä minulle tuntemattomia kissoja, kunnes kaksijalkani alkoi kutsumaan minua.
Vilkaisin vielä nelikkoon, josta valkoturkkisen ja sinisilmäisen kissan katse oli osunut minuun. Heitin hänelle nopean hymyn ja loikkasin aidalta alas suunnaten takaisin sisään kaksijalkani mukana. Minulla ei olisi aikaa rupatella muiden kissojen kanssa. En voinut jättää rakastani valvomatta hetkeksikään.
Pujahdin sisään pesään harmaapäisen kaksijalkani perässä ja odotin rauhassa hänen vierellään, kun hän sulki uloskäynnin. Sen jälkeen seurasin häntä istumapaikalle ja asetuin makuulle hänen vierelleen. Olin huomannut, että kaksijaloilla oli tapa pysytellä paikoillaan, jos saavuin heidän syliinsä, jotta he eivät häiritsisi minua. En kuitenkaan halunnut estää kaksijalkani kulkua vapaasti. Hänellä oli täysi valta kulkea, miten itse tahtoi, jos vain tahtoi. En halunnut olla sille esteenä.
Rakkaani mörisi minulle jotain hellää vanhalla, mutta jotenkin heleällä äänellään. Katsoin häneen ja vastasin naukaisemalla, vaikka en häntä ymmärtänytkään. Hän hymyili minulle täysillä kasvoillaan ja silitti sitten minua hellästi vanhoilla ja ryppyisillä etutassuillaan.
Vilkaisin vielä ulos ikkunasta ja ajattelin niitä kissoja, jotka olivat kulkeneet joukkiona kaduilla. Kuinkakohan monta heitä oli? Ja keitä he mahtoivat olla?
