Ametisti
//Kirjoittaja: Soturikissa
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisön pesä
Heräsin kivun, huojennuksen ja ihmetyksen aaltoihin. Olin jotenkin selvinnyt elossa, vaikka silloin tuntui siltä, että olisin kuolemassa. Katselin ympärilleni ja näin Hurman, hän katsoi toiseen suuntaan. Painoin pääni taas tassujeni varaan, koska en jaksanut kannatella sitä. Kaulaani tullut puremajälki sattui edelleen vietävästi, enkä uskaltanut liikuttaa sitä. En voinut käsittää, miten olin hävinnyt muutamalle heikolle koiralle.
”Ametisti, moi!” Kaunis ääni, joka kuului Hurmalle kuului takaani. Se tuntui rauhoittavan sisäistä pelkoani siitä, että olisin nähnyt harhoja. Se tuntui rauhoittavan koko kehoani.
”Hei. Sinä… Selviydyit”, hän jatkoi puhettaan. Olisin toivonut, etten olisi joutunut vastaamaan. Olisin ehkä myös toivonut, etten olisi selvinnyt.
”Niin.” Ääneni oli synkkä, koska hänen olo minun lähellä, kun olin haavoittuvainen hieman häiritsi minua. Se häiritsi minua, vaikka koin joitain… tunteita… häntä kohtaan. En yrittänyt häätää häntä, mutten nauttinut tämän olemassaolosta. Ehkä tunsin oloni haavoittuvaiseksi.
Hurman hivuttautua lähemmäs, katsoin parhaakseni nousta ylös. Näin saisin taisteltua pahimman tapahuessa. Se ei ollut hyvä idea, pistävä kipu osui jalkani pohjaan. Niin kova, että kompuroin maahan kuono edellä. Verta turskahti kuonostani. Onneksi en pyörtynyt… Vai pyörryinkö sittenkin?
”Ametisti. Herää!” Leijuin ilmassa, taas. Näin näkyjä, taas. Yrittikö joku ylempi voima syöttää minulle soopaa, vai hallusinoinko minä? Olinko menettänyt järkeni koirataistelussa, saatoinko olla jokin mitätön moukka? Jotain niin kuvottavaa, että kukaan ei voisi rakastaa minua?
Verta vuoti alla olevan kehoni tassusta, elottoman kehon tassusta. Olinko kuollut? Hurma ravisteli minua voimakkaasti, mutta kaksoisolentoni ei reagoinut. Olinko todella kuollut? Kaiken tämän jälkeen, leirissä, koirien tekemiin vammoihin ja vieläpä omaan typeryyteen? Omaan puolustuksenhaluun.
Nyt ymmärsin sen, ettei Päivänsäde halunnut minusta yhteisön täysvaltaista jäsentä. Menisin metsään ja vahingossa tappaisin itseni siellä, omaan typeryyteeni.
Jokin tuntui vetävän minua alaspäin. Minua vedettiin oman kehoni luokse. Palasinko taas omaan kehooni? Minähän kuolin jo?
Kirkas valo osui silmiini, enkä sen takia edes raottanut niitä. Hurma, joka huomasi nyt minun hengittävän huusi kovaa:
”Ametisti! Luulin, että olit kuollut!”
Vaara oli selvästi liian lähellä, toinen tassuni oli luonut ison verilammikon maahan. Hän oli uhka.
Potkaisin naarasta takajalallani kasvoihin. En tiennyt osuinko, mutta sain ainakin luotua tarpeaksi hämmennystä, että pystyin pakenemaan.
Juoksin kolmella jalalla takaisin omalle makuupaikalleni, haistelin mahdollisia tuoksuja. Kukaan ei onneksi ollut koskenut siihen. Parempi niin, minulle ja hänelle. Uskaltauduin hyppäämään pesäni sisään, varoen kipeää jalkaani tietty. Käperryin kylmän ja karhean esineen sisään. Työnsin pääni ulos niin, että näin ympärilläni tapahtuvat asiat.
Pian näin Hurman lähestymässä minua kaukaa. Murisin, en halunnut nyt ketään lähelleni. Ainakaan heti. Minulla oli erittäin turvaton olo ja mietin, voisinko lyödä häntä. Eikö potku riittänyt? En ollut taistelukunnossa, mutta hän ei minuun koskisi. Vai… näin naaraan suloiset silmät, ja vetäydyin syvemmälle pesääni. Hän oli kuitenkin niin ihana… Hän ei minua satuttaisi. Siitä olin ainakin varma.
//Aww… Siitä se sitten alkaa <3 //Hurhur? //Vihdoin ja viimein... KP-boosti käytössä
