Ametisti
//Kirjoittaja: Soturikissa
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisön kaksijalkala
Minulta oli juuri kysytty menneisyydestäni, taas. Ja se oli tietenkin Hurma, jonka olisi pitänyt jo oppia, ettei minulta kannattaisi kysyä siitä. Rangaistuksena, löin Hurmaa poskeen.
Hurma nosti oman käpälänsä nopeasti haavan eteen ja kääntyi minusta poispäin.
”Oliko sinulla muitakin kysymyksiä, jotka johtavat siihen ettei sinua enää ole?” Murisin Hurmalle.
”Taisit ymmärtää? Jos tahdot elää, pidä suusi tukossa”, ehkä hän vihdoinkin ymmärsi ettei minun kanssa kannattanut pelleillä. Naaras nyökkäsi ja otti askeleen taaksepäin, hyvä.
Molemmat palasivat makuupaikoilleinsa, ja ainakin minä aloin nukkumaan. Olin väsynyt, päivä oli kuitenkin vasta puolivälissä eikä kukaan ilmoittanut mistään partioista.
”Ametisti, rakastan sinua”, kuulin tutun, mutta samalla tuntemattoman äänen.
”Minäkin sinua”, toisena kuulin oman ääneni.
Avasin silmäni ja näin minut ja Hurman vaihtamassa kieliä allani.
Miksi en pysty tekemään mitään? Miksi hän näyttää aivan minulta?
Tutkin tilannetta tarkemmin ja huomasin itseni kehräämässä ja nuolemassa Hurman päälakea.
”Olet paras kissa ikinä”, kloonini kehräsi kovempaa.
”Sinä myös, Ametisti”, olinko kuollut? Oliko tämä jokin kuolemanjälkeinen katsaus elämään, enkä vain tajunnut enää mistään mitään?
Mitä jos minut oli teloitettu, koska yritin tappaa Lyran?
Miten edes olin päätynyt tähän tilanteeseen? En ikinä rakastanut ketään, etenkään Hurmaa.
Nielaisin, halusin peitellä totuuden myös itseltäni.
…Rakastiko joku minua oikeasti?…
…Mitä jos tämä olisi merkki?…
…Katsaus tulevaisuuteen?…
…Tai vain epätoivoinen mielenharha?…
…Ehkä en edes antsaitsisi kumppania…
…Mitä jos…
”Ametisti?” Kuulin saman naaraan äänen, joka oli ollut unessani.
”Te kaksi, tulkaa partioon Menninkäisen, Riemun ja Hyökyallon kanssa”, Nefiri tuli säikäyttelemään. Katsoin pesän uloskäynnille ja näin siellä lopun partion.
Hurma lähti edelläni kävelemään pesän uloskäyntiä kohden, venyttelin nopeasti ja seurasin häntä.
Ulos oli tullut jo pimeä, ennen kuin edes olimme lähteneet pesästä. Lehtikato teki enteilevää tuloaan, jonka pystyi päättelemään maahan sataneesta lumipeitteestä.
Hurma aloitti Riemun kanssa keskustelun. Hyökyaalto ja Menninkäinen vaikuttivat olevan myös kiireisiä. Olin siis taas yksin. Olin aina yksin.
Kuuntelin Hurman ja Riemun keskustelua ja katselin samalla kaunista tähtitaivasta, jossa tähdet näkyivät sinä yönä varsin kirkkaina.
Kuulin Riemun kysymyksen Hurman haavasta. Katsahdin naaraaseen sivusilmälläni ja hän näytti ymmärtävän, että nyt oli paras valehdella.
”Sain tämän terävästä kirkaskivestä”, hyvä. Hän ymmärsi minua. Kerrankin.
Jäin hieman loppupartion taakse katsomaan yhtä mielenkiintoista tähtikuviota, se näytti aivan kissalle.
”Tulehan nyt”, Hyökyaalto huudahti, jotten jäisi jälkeen.
En ikinä saanut tehdä mitään mielenkiintoista, aina kaikki saivat käskyttää minua. Miksi en saanut itse määräillä ja ohjeistaa muita? Yhtä-äkkiä mielenkiintoni Kujakissayhteisön johtajan paikasta alkoi nousta. Ehkä minusta voisi tulla tulevaisuudessa yhteisön johtaja.
Huomioni herpaantui heti, kun kuulin oman nimeni. En ollut varma mihin kontekstiin sitä oli käytetty, mutta olin varma että se oli tullut Hurman suusta.
”Ametisti? Miten sinä päädyit yhteisöön?” Riemu vetäisi suustaan suuren punaisen lipun.
”Anteeksi mitä?” Murahdin Riemulle. Hurma joka seisoi Riemun takana näytti siltä, että olisi juuri nähnyt ison aaveen.
”Niin että miten päädyit yhteisöön?” Hänen äänessään kuului pieni hupaisuus. Oli aika antaa hänellekkin opetus.
Yritin hypätä kollin päälle, mutta Hurma kerkesi juosta väliini. Törmäsin häneen ja kierin pari ketunmittaa sivummalle.
”Miksi?” Murahdin Hurmalle ja Riemulle.
”Halusin vain kiusotella!” Riemu vitsaili. Halusiko tämä oikeasti päästä hengestään näin nopeasti?
”Ensi kerralla saat kyllä syvempiä haavoja mietittäväksi”, tuhisin Riemulle.
”Ai niin vai”, hän yritti koetella rajojani tahallaan. Sihahdin tälle, hän näytti ymmärtävän, että olin tosissani.
Hurman ja Riemun välinen keskustelu jatkui pitkään, kuitenkin se hiipui hitaasti takaisintulomatkalla.
Keskustelun vaijettua naaras päätti taas lähestyä minua. Hurma tiesi mitä tulisi käymään, jos hän ei olisi varovainen. Siksi hän lähestyikin hitaasti ja varovasti.
”Lu-luulen, et-tä tyk-kään sinus-ta”, hän aloitti hiljaa.
//Hurma?
SuperKP-boosti käytössä
