Asgard
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Erakko |
Asgard näykki hiirtä aukiolla. Liljatuuli oli antanut hänelle luvan tulla ulos syömään, sillä parantajalla oli parhaillaan menossa pesän siivous, eikä hän halunnut haitata naaraan työskentelyä.
Oli kulunut jo yli neljänneskuu siitä, kun hän oli paennut ketulta ja törmännyt Eloklaanin kissoihin. Koska Asgard ei vielä kyennyt jatkamaan matkaansa jalkansa takia, hän oli päättänyt autella Liljatuulta tämän askareissa leirissä. Eilen he olivat käyneet tervehtimässä Kirsikkakuono-nimistä kissaa klaaninvanhimpien pesällä ja auttaneet häntä pääsemään eroon inhottavista punkeista. Asgardista oli ollut kivaa olla avuksi.
Aurinko oli hieman pilvessä. Oli lämmin, mutta ei läheskään yhtä lämmin kuin viherlehden alussa. Asgard tiesi, että viherlehteä seurasi lehtisade, mutta ei tiennyt, millaista se oli paitsi kuulopuheiden perusteella. Leiriin oli kulkeutunut tuulen mukana muutamia, satunnaisia lehtiä, jotka eivät olleet vielä vaihtaneet väriä.
”Asgard.” Liljatuulen pehmeä nauku sai Asgardin huomion siirtymään parantajakissaan, joka seisoi karhunvatukkapensaan edessä.
Asgard nousi ylös ja tassutti naaraan luokse. ”Niin?”
”Olen lähdössä hakemaan lisää täydennyksiä varastoihini. Tahtoisitko lähteä mukaani, niin näkisin kunnolla, miten jalkasi paraneminen edistyy?”
Asgardin silmät syttyivät. ”Joo! Mielelläni!” hän maukaisi innokkaasti. Liljatuuli hymyili lämpimästi.
”Hyvä. Mennään sitten.”
Asgard seurasi tummanharmaata naarasta leirin sisäänkäynnille. He pujahtivat piikkihernetunneliin ja kulkivat ripein askelin sen läpi. Asgardin nenään tulvahti hajujen kirjo sekametsän levittäytyessä hänen edessään vehreänä ja valoisana. Hän oli viettänyt luonnonhelmassa vasta päiviä kaksijalkalan harmaudesta lähdettyään, mutta hän huomasi jo nyt kaipaavansa sitä oltuaan niin pitkään jumissa leirissä.
Liljatuuli vei heitä jokea kohti. Asgard päätteli sen vaimeasti kuuluvasta jylisevästä äänestä, jonka hän muisti siltä illalta, jolloin hän oli paennut kettua loikkimalla vellovan vesimassan yli liukkaita kiviä pitkin. Yksikin harha askel olisi suistanut hänet varmaan kuolemaan.
Päästessään lähemmäksi äänenlähdettä Asgard huomasi, että joesta haarautui metsään kapeampi virtaus – puro. Liljatuuli pysytteli lähellä vettä ja näytti etsivän jotakin rannasta. Pian hän pysähtyi poimimaan jotain kasvia, jolla oli ohuet ja piikikkäät lehdet. Asgard meni lähemmäksi katselemaan.
”Mitä tuo on?” hän kysyi uteliaana. Liljatuuli taittoi kasvin varrestaan poikki ja kääntyi sitten katsomaan Asgardia hyväntuulisen oloisena.
”Fenkolia. Se auttaa lonkkakipuun”, parantaja selitti. Asgard ällistyi sitä, miten itsevarmasti Liljatuuli lausahti vastauksensa.
”Osaatko sinä sanoa kaikista kasveista, mihin kipuun tai särkyyn ne vaikuttavat?” Asgardin äänestä paistoi ihailu.
”En ehkä ihan kaikista, mutta aika monesta kyllä”, Liljatuuli kehräsi ja jatkoi taas fenkolien poimimista. Asgard tahtoi auttaa, joten hänkin ryhtyi katkomaan kasvin varsia Liljatuulen esimerkkiä seuraten. Hän huomasi silmäkulmastaan Liljatuulen seuraavan hänen työskentelyään.
Kun he olivat saaneet kerättyä tarpeeksi fenkolia puron varrelta, Liljatuuli päätti vaihtaa paikkaa. Asgard kipitti kuuliaisesti perässä ja piteli hampaissaan fenkolinippua.
”No niin, voisimme nyt testata vähän jalkaasi”, Liljatuuli sanoi yhtäkkiä ja pysähtyi. Asgard melkein törmäsi hänen takamukseensa.
Hän laski yrtit maahan ja katseli parantajakissaa silmät hohtaen kuin kaksi kekälettä. ”Mitä minun täytyy tehdä?”
Liljatuuli käänsi päätään suurta tammea kohti, joka näkyi aluskasvillisuuden takana muutaman ketunmitan päässä. Vaikka Asgard kallisti päänsä niin taakse kuin pystyi, ei hän pystynyt näkemään sen latvaa. ”Juokse kierros tuon puun ympäri”, hän opasti.
Asgard käyristi kynsiään allaan ja otti tuntumaa maaperään. Siitä oli ikuisuus kun hän oli viimeksi tuntenut ilmavirran turkillaan kiitäessään eteenpäin kuin tuulispää. Jäämättä vitkastelemaan hän syöksähti puuta kohti. Jokaisella harppauksella hän kurotti etukäpäliään pidemmälle ja pidemmälle. Jalat tuntuivat hieman kankeilta, mutta Asgard tunsi lihasten heräilevän turkkinsa alla.
Hän upotti kyntensä pehmeään maahan tehdessään jyrkän käännöksen puun toiselle puolelle ja välttäen nipin napin osuman rungosta. Hän palasi Liljatuulen luokse hengästyneenä, mutta uutta tarmoa täynnä. Hänen jalkansa ei ollut kipuillut ollenkaan kierroksen aikana!
”Hyvältä näyttää”, Liljatuuli naukaisi tyytyväisenä ja kumartui sitten tarkastelemaan Asgardin jalkaa. ”Siihen ei taida enää sattua yhtään?”
”Ei”, Asgard puuskutti yrittäessään edelleen tasata hengitystään. ”Ei tuntunut niin missään.”
Liljatuuli hymyili hänelle lämpimästi. ”Sitten minun työni taitaa olla tehty. Olet vapaa lähtemään.”
Asgardin vatsaa kouraisi. Jostain syystä hän ei ollut tullut ajatelleeksi, että oli klaanissa vain siitä syystä, että oli sattunut satuttamaan jalkansa ketun hyökkäyksen takia. Eloklaani ja sen kissat olivat alkaneet tulla hänelle vasta tutuiksi, eikä hän ollut vielä valmis lähtemään. Hän ei kuitenkaan kehdannut sanoa todellisia ajatuksiaan ääneen Liljatuulelle, joten tyytyi vain nyökkäämään.
”Kiitos erinomaisesta hoidosta. Voin suositella sinua kaikille muillekin loukkaantuneille matkantekijöille.” Liljatuulen hyväntuulinen kehräys lämmitti Asgardin mieltä. Heistä oli tullut hyvät ystävät kuluneena aikana. Oliko hän todella valmis sanomaan naaraalle hyvästit kaiken tämän jälkeen?
Seuraavana yönä Asgardilla oli vaikeuksia nukahtaa. Hän oli auttanut Liljatuulta keräämään yrttejä koko loppupäivän ajan, joten kun he olivat palanneet takaisin leiriin, oli ollut jo myöhä. Parantaja oli vaatinut häntä jäämään leiriin vielä täksi yöksi, koska ei kuulemma ollut valmis lähettämään häntä heti uudelleen ketunsyötiksi.
Jostain kaukaa kuului pöllön siipien läpytys. Asgard makasi vuoteessaan hereillä. Hänen silmänsä lupsahtelivat kiinni, mutta hän ei uskaltanut nukahtaa. Kun hän heräisi, olisi aamu, ja hänen olisi lähdettävä. Kuitenkin kamppailtuaan jonkin aikaa väsymystä vastaan, hän vajosi uneen.
Hän huomasi seisovansa kukkulan päällä avaralla nummella. Tähdet täplittivät yöntummaa taivasta. Ruohikko hänen allaan hohti aavemmaista valoa. Tällaista unta hän ei ollut nähnyt koskaan ennen.
”Mukava vihdoin tavata sinut.” Asgard hätkähti takaansa kuuluvaa naukua. Hän käännähti ympäri ja näki mustavalkoisen kissan, jonka turkilla loistivat pienet tähdet. Kissan keltaiset silmät tarkastelivat häntä tyynesti.
”Kuka sinä olet?” Asgard sai kähistyä hämmennykseltään. Kolli asteli hänen viereensä ja istuutui. Asgard teki samoin.
”Minä olen Kortelampi, Myrskyklaanin entinen parantaja”, kissa maukui. Hänen äänensä oli kuin tuulen kahina puiden latvoissa. Asgard tunsi kylmien väreiden juoksevan selkärankaansa pitkin.
”Mitä teet täällä?” hän kysyi epävarmasti. Kortelampi räpäytti silmiään.
”Kysymys kuuluu paremminkin: mitä sinä täällä teet?” Parantaja katsoi häntä odottavasti. Asgard ei tiennyt mitä vastata. Hän kelasi mielessään kuvia kaksijalkalasta ja Novasta, öisin häntä piinanneista oudoista unista, joiden takia hän oli alunperin jättänyt kaiken tuntemansa.
”Etsin tarkoitustani”, hän vastasi lopulta. Kortelampi nyökkäsi hyväksyvästi. ”Löysin tieni Eloklaaniin sattuman kautta. Liljatuuli on pitänyt minusta huolta. Jalkani on jo tervehtynyt, joten jatkan aamulla matkaani löytääkseni joskus etsimäni.”
”Sanoit etsiväsi tarkoitustasi, mutta kenties olet jo löytänyt sen.”
”Mitä sinä -” Ennen kuin Asgard ehti kysyä kysymystään loppuun, hän huomasi olevansa taas sairasaukiolla omassa vuoteessaan. Hän räpytteli silmiään pensaan hämärässä, ja näki heikosti, miten Ruskatassu pesän toisella laidalla käänsi kylkeään.
Samassa valaistuminen iski häneen kuin salama kirkkaalta taivaalta. Yhtäkkiä hän tiesi, mikä hänen tarkoituksensa oli. Huojennus levisi kauttaaltaan hänen kehoonsa ja hän tunsi lihastensa kireyden hölläävän. »Minusta tulee parantaja.»
//988 sanaa
